Krister-herra ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän pysyi kuitenkin tyvenenä, antaen marskin jatkaa.
"Siihen valtaan nojaten, joka on minun käsiini annettu", sanoi hän, "julistan täällä tehdyn päätöksen kokonaan kumotuksi. Tahdon nähdä", jatkoi hän, "olenko minä päätösten nojalla Ruotsinmaan johtaja, vai elänkö drotsin armoilla. Se joka kannattaa minua, tulkoon mukaani, muut jääkööt tänne."
Marski lähti, ja häntä seurasi suurin osa läsnäolijoita. Kun ovi vihdoin sulettiin ja saliin tuli hiljaisuus, istui siellä pöydän ääressä drotsi, hänen poikansa ja tyttärenpoikansa, piispat ja muutamia niistä kahdestatoista neuvoksesta. Näihinkin, joiden ainakin olisi luullut kuuluvan drotsin luotettavimpiin kannattajiin, oli marskin miehekäs ja voimakas esiintyminen tehnyt sellaisen vaikutuksen, että moni heistä oli siirtynyt hänen puolelleen ja seurannut häntä muiden mukana linnaan, jossa heitä oli odottamassa yhtä uhkeat pidot kuin edellisenäkin päivänä.
Noloilta ja neuvottomilta näyttivät drotsin ja hänen kannattajainsa kasvot; he istuivat suuressa kokoussalissa katsellen toisiansa, heistä tuntui kuin olisivat haihtuneet peräti tyhjiin verratessaan nykyistä vähälukuisuuttaan äskeiseen joukkoon. Kaikki heidän tuumansa ja mestarillisesti harkitut aikeensa olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Läsnäolevat piispat, jotka halusivat ennen kaikkia rauhaa säilytettävän, alkoivat lopulta puhua, että oli välttämättä koetettava lepyttää marskia. Krister-herra kuunteli ja katseli tuontuostakin tyttärenpoikaansa, mutta tämä ei lausunut mitään. Hän piti epäilemättä sovintoa nyttemmin mahdottomana, vaikka hän antoi piispain vapaasti puhua, ettei näyttäisi panevan esteitä sovinnollisen ratkaisun eteen.
Lopuksi tultiinkin siihen, että piispat lähettäisivät linnaan sanan ja pyytäisivät marskia taasen tulemaan kokoussaliin, jossa kaikki nyt käännettäisiin parhain päin. Ja sananviejä tulikin hetkisen kuluttua tuoden sen vastauksen, että marski tulisi seuraavana aamuna kokoussaliin sekä kutsuttaisi itse siihen kokoukseen kaikki Tukholmassa saapuvilla olevat neuvosherrat.
Drotsia voi päivän kuluessa tuskin entisekseen tuntea. Herra Jöns Pentinpoika oli, keskusteltuaan esimiehensä, herra postulatuksen kanssa, saanut määräyksen viipymättä lähteä Upsalaan, niin että herravanhus oli jäänyt omiin hoteisiinsa. Hän kulutti päivän pitkät tunnit muistelemalla kaikkea, mitä oli tapahtunut sitten Engelbrektin kuoleman, kokien tutkia tapahtumain sisempiä, salaisia syitä. Että hän tällöin aina havaitsi marskin kaiken pahuuden alkusyyksi, oli varsin luonnollista, ja hänen katkeruutensa nousi sikäli, kuin hän älysi turhiksi ja hyödyttömiksi kaikki ne keinot, millä oli yrittänyt sysätä häntä vallasta ja nousta itse sijaan. Viimeisten tapahtumain jälkeen ei ollut enää muuta keinoa kuin se, mitä hän kaikista enimmin inhosi, nimittäin ryhtyä ase kädessä pakottamaan vihattua vastustajaansa myönnytyksiin.
Etteivät piispain yritykset saada sovintoa aikaan — sellaista sovintoa kuin hän halusi — mitään auttaisi, ymmärsi hän varsin hyvin, ja ettei huomispäivän kokouksesta lähtisi muuta hyötyä kuin että hän saisi oikein perinpohjin nöyrtyä, ja marski kohoisi ainaiseksi häntä ylemmäksi. Ainaiseksi…?
Tähän hänen aatoksensa seisahtuivat, ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien miehiä, joihin voisi tässä asiassa vedota. Ainaiseksi…? Ei, nyt mitellään miekkoja, nyt päästetään irralleen kaikki tähän asti hillityt voimat ja ne usutetaan petoa vastaan, joka samosi maita tavotellen kynsillään kolmen kruunun loistoa. Mutta ne kynnet katkotaan, ja Krister Niilonpoika nousee maan valtijaaksi vaikkapa se maksaisi kokonaisia verivirtoja.
Muutamat piispat kävivät hänen luonaan iltapäivällä, ja samoin herra Niilo Steeninpoika. Edelliset koettivat puhua sovinnon sanoja ja lepyttää vanhaa herraa. Nuorella miehellä voisi ollakin voimaa johtaa laiva satamaan, haastelivat he, ja vanhusten kokemuksen tulisi tukea nuoruuden voimaa neuvoillaan ja iloita siitä, että on saavutettu päämäärä, rauha ja sovinto valtakuntaan. Drotsi kuunteli tarkkaavasti näitä sanoja, mutta hän kuunteli yhtä tarkkaavasti herra Niilo Steeninpoikaa, joka ajoi päinvastaisen äärimmäisyyden asiaa. Mutta miten he puhuivatkin, niin tunsi vanhus kuitenkin syvästi loukkaantuneensa, ja tieto niiden keinojen vaillinaisuudesta, joita hän oli tähän saakka käyttänyt, kalvoi häntä katkerasti. Tämä tieto kaikessa alastomuudessaan jäyti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu. Hän oli kuin siihen kallioon kytkettynä, jolta hän oli koettanut vihamiehensä syöstä, ja hänen omat ajatuksensa valoivat kuin kyyn myrkkyä hänen kasvoilleen, eikä ollutkaan Sigyniä pitämässä maljaa myrkyn alla.
Engelbrektin kuolemaa seuraava aika olikin yleensä sangen surkea aika. Se oli lyhyttä auringon paisteista päivää seuraava pimeä, kylmä yö. Turhaan saa etsiä ylevämpiä pyrintöjä, jotka mieltä ihastuttavat ja viehättävät. Se ei tosin ole hiekka-aro, joka kolkkona ja alastonna leviää nähtäviimme, siinä on eloa, on kasvillisuutta, siitä helottaa iloisia kasvoja ja kuuluu riemuhuutoja, mutta silloin rehottaa pikkumaisuus, silloin hymyilee ja iloitsee itsekkyys. Turhaan saa etsiä tosi isänmaallista henkeä, tahtoa ja voimaa. Silloisilla mahtimiehillä oli tuskin mitään isänmaata, paitsi mistä he saivat poimia itsekkäitä etuja. Turhaan saa kuunnella tosi ruotsalaista sotahuutoa, joka Engelbrektin aikoina kajahteli yli vuorten ja laaksoin ja pani käsivarsia liikkeelle sadoin ja tuhansin. Sotahuutoja tosin kuuluu, mutta ne ovat huuhkajan öisiä hekkuma-huutoja.