Tämä kurjan voiton ja viheliäisen itsekkyyden aika todella kammottaisi, ellei sen öisestä pimeydestä pilkkisi pieni päivänsäde, joka on juuri se työ, mikä ikäänkuin itsestään kehittyy olojen johdosta, ja sillä on omat asianajajansa, joille vähitellen selviää samaisten olojen pakotuksesta tarkoitusperänsä. Näitä oli Kaarlo Knuutinpoikakin, ja tämä seikka yksin viehättääkin katsojata. Senvuoksi me seuraamme hänen myötä- ja vastoinkäymisiään, iloitsemme edellisten ja suremme jälkimmäisten vuoksi.
Aamu tuli ja uudelleen kokoontui neuvosto, ja kaikki läsnäolevat julistivat marskin valtionhoitajaksi johtamaan valtakuntaa ja jakamaan linnoja lääneineen.
"Nyt tulee miekka ratkaisemaan riidan", sanoi Erkki sen päivän iltana Niilo Bonpojalle, kun he seisoivat yhdessä Eteläportilla ja näkivät drotsin ratsastavan Nyköpingiin päin.
IX.
Folkungatorni.
Itäisemmällä niitä kahta pitkää ja samalla leveää lahtea, jotka pistivät Byvuonosta Nyköpingin kohdalla maahan, oli eräänä iltana lokakuussa vuonna 1438 pienempi alus. Oli kolkko ja synkkä päivä. Taivasta peitti raskaat, tummat pilvet, joista maata lähinnä riippuvat olivat mustimmat. Kylmä tuuli puhalsi idästä päin voimatta vähääkään rikkoa pilvipeittoa, joka ympäröi pantsarina maata ja liikkui kuin huokaillen ja valittaen meren ja kaupungin yli.
Laivan kohdalla rannalla seisoi eräs asepalvelija pidellen kahta satuloitua ratsua, jotka kaapivat kärsimättömästi maata kavioillaan ja säikähtelivät tuon tuostakin miehen sitä ja sen syytä huomaamatta. Hän silmäili laivaa, josta nyt lähti soutuvene liikkeelle saapuen nopeasti maihin. Sen perässä oli kaksi miestä. Toisen yllä oli pitkä tumma viitta, ja hänen päässään oli musta päähine, jonka reunukset olivat tiiviisti ylöspäin käännetyt. Sen alla oli hänellä ihomyötäinen tummanruskeasta pehmeästä nahasta tehty verho, joka jätti ainoastaan posket, otsan ja silmät paljaiksi sekä ulottui rinnalle ja hartioille asti leikeltynä jonkunlaiseksi hesukehäksi. Veneen lähestyessä rantaa kääntyi keskiveneessä oleva mies; hän päästi viittansa tuulen leuhuteltavaksi, ja silloin näkyi sen alta punainen ihokas ja vyötäisten ympärillä oleva nahkavyö, jonka toiselta puolen vilahti leveän lyömämiekan kahva, toiselta puukon tai tikarin pää kiiltävästä hopeatupesta. Jaloissa oli hänellä vaaleankeltaisesta, paksusta vaan pehmeästä nahasta tehdyt saappaat, joiden varret ulottuivat yli pohkeiden.
"Yhden neuvon annan sinulle, Maunu, kun nyt lasket maata kohden … muista kauppajaaloja, jotka tässä edustalla liikkuvat; ne maksavat vaivat puolestaan!" sanoi veneen perässä istuva mies. Hän puhui puolittain leikkisällä, puolittain vakavalla äänellä. Olisi ollut vaikea päättää kumpaa siinä oli enemmän, varsinkin kuin mies naurahtaen lisäsi: "älköötkä vaan silmäsi nähkö hirviötä, jonka talonpojan kertomuksen mukaan pitäisi liikuskella näillä mailla tänä päivänä!"
"Katso sinä, että laivalla on kaikki niinkuin pitääkin, Maunu Gädda", vastasi puhuteltu, "niin saadaan pian nähdä, onko maa-ilma saanut mieleni muuttumaan."
"Sen se ilma saattaa pian tehdä … sinä et ollut aivan vankka silloin, kun keväällä viime vuonna olimme ensi kertaa matkalla, ja ellen väärin muista, niin sinun mielesi valtasivat silloin juuri ne muistot…"