"Vaiti!" keskeytti viittaan puettu mies kiivaasti, ikäänkuin olisi jo nähnyt hirviön, "älä lausu, mitä kielelläsi pyörii, Maunu, Jumalan kalliin veren nimessä, älä sitä… Niin on kuin sanot, täällä on toinen ilma kuin merellä! Siellä puhaltaa myrsky rauhaa sieluuni, täällä … täällä nousevat muistot kuin häijyt jättiläiset latomaan pilvenkorkuisia kallioita henkipattoisen miehen ympärille uhaten musertaa ja tukehuttaa hänet… Tyven on täällä myrskyä, ja verta, viatonta verta tiukkuu joka askel."
"Niinpä tulkootkin siis lyhyiksi ne hetket, joina sinä hengittelet maankamaraista ilmaa, Maunu … vie minulta terveisiä vanhalle Krister-herralle, äläkä unhota kauppiaita, jotka liikkuvat tässä ulompana eivätkä rohkene antautua Jumalan ystävän ja kaikkien vihamiesten huomaan. Saat nähdä että vihuri hellittää puoliyön seutuina, ja jos tuuli kääntyy, niin uskallan panna veikkaan hyvän miekkani ja maljan viiniä kuningas Eerikin luona, ettei niiden enää tarvitse vartoa Nyköpingiin menoaan… Niin, niin, mikä on ollut, se on ollut, rohkeasti nyt vaan matkaan!"
Vene tuli rantaan ja viittaan puettu mies hyppäsi maalle.
"Mikäli minusta riippuu", huusi hän silloin Maunu Gäddalle, joka jäi veneeseen, "niin ei pitkiä kulu siitä, kuin Krister-herra on sanottavansa sanonut, ennenkuin taas saat nähdä minut!"
Hän astui nopein askelin rantatörmälle miehen luo, joka toi hevoset häntä vastaan. Hän heittäysi satulaan ja antoi mennä huolimatta katsoa, pysyikö mies mukana. Tämä jäikin melkoisesti jälkeen, mutta odottamatta nousi merestä eräs este kiirehtivää ratsastajaa vastaan. Hänen hevosensa pysähtyi kuin naulattu, eikä hän saanut sitä liikahtamaankaan. Se vapisi kuin haavanlehti vaahdon valuessa sen lanteilta. Ratsastaja iski kannuksensa syvälle sen kupeisiin, mutta mieluummin olisi se kiivennyt jyrkintä vuorenseinää ylös kuin ottanut tässä askeltakaan.
"Mikä elukan on, mies?" kysyi ratsastaja vihaisesti mieheltä kun tämä saavutti hänet.
Mutta mies ei saanut sanaakaan suustaan. Hän istui satulassaan kalmankalpeana ja tuijotti puiden väliin sivullepäin. Kun ratsastaja oli toistanut kysymyksensä pari kertaa, niin sai hän vihdoinkin senverran malttiaan takaisin, että sai tehneeksi ristinmerkin ja viitanneeksi puiden väliin.
Ratsastaja katsoi sinne ja luuli näkevänsä korkean tumman varjon häämöttävän puiden välistä etäältä metsästä; samassa se katosi eikä mitään enää näkynyt.
"Nyt hevosenne taas menee, herra!" sanoi mies tehden taas ristinmerkin, "nyt se menee torniin taasen, nyt ei ole enää mitään pelkäämistä!"
"Se? … torniin? … mitä tarkoitat, mies?" kysyi ratsastaja.