"Se, jonka näimme", vastasi mies, "asuu vanhassa tornissa, vaikkei kukaan ole nähnyt sen sinne menevän, eikä sieltä tulevan, mutta sellaisethan voivat kulkea lukittujen ovien läpi. Tornin on vartija nuuskinut läpiläpeensä katosta vankikomeroihin asti, muttei ole mitään nähnyt. Mutta minä olen monena yönä kuullut sen siellä huokaavan ja huutavan, ikäänkuin jotakin vietäisiin kuolemaan."
Nyt he kulkivat reippaasti eteenpäin hevosten osoittamatta mitään pelon merkkiä. Mutta muukalaiseen ratsastajaan näytti näkemänsä ja kuulemansa tekevän huomattavan vaikutuksen. Hän milloin tempoi kiivaasti ohjaksista ja iski kannuksensa ratsuunsa, niin että se lensi kuin siivillä kankaan yli; milloin hän taasen äkkiä pysähtyi, milloin antoi ratsun astella hyvin vitkaan. Asemies pysyi jokseenkin hänen tasoillaan. Jos hän jäi tämän kiivaasti ajaessa jälkeen, niin ehätti hän sen takaisin, kun tämä hiljensi vauhtiaan.
"Mihin torniin?" sanoi muukalainen äkkiä, kun mies kerran tuli hänen rinnalleen, "mihin torniin se kuollut menee?"
"Vanhaan torniin", vastasi mies, "vanhat ihmiset kertovat, että siinä tornissa saivat herttua Eerik ja herttua Valdemar, Jumala armahtakoon heidän sielujansa, nääntyä nälkään, kun kuningas Birger, heidän veljensä, oli heittänyt vankilan avaimet mereen."
"Sinä siis tarkoitat sitä tornia, jonka drotsi Bo Juhonpoika jätti paikoilleen rakentaessaan linnan uudelleen!" lausui muukalainen selvästi tyyntyneenä. Hän päästi syvän huokauksen lisäten: "ja kuka kulkija sitte on?"
"Hm … Valdemar-herttua ei saa rauhaa, sanovat vanhat, koska hän söi veljensä, Eerik-herttuan ruumista. Jumala tietää parhaiten sen asian ja sen, kuinka paljon mies voi kestää, ennenkuin tuska ja kärsimykset saattavat hänet epätoivoon, mutta niin vanhat sanovat, ja ne ovat kuulleet sen niiltä, jotka elivät siihen aikaan ja omin silmin näkivät tornin muurissa sen kolon, josta Valdemar-herttua koetti kaivaa itselleen tietä karjunhampaalla. Valdemar-herttua, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, siellä nyt kulkee linnassa itkien ja rukoillen… Hän teidän hevosennekin edessä seisoi äsken, kun se ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ja hänpä se puitten väliin katosi."
"Valdemar-herttua!" mutisi muukalainen, jonka pää vaipui alaspäin.
"Valdemar-herttua", toisti mies, "Jumala suokoon herttuaparalle rauhan, mutta väärinhän oli syödä veljensä lihaa, saattaahan se sielua painaa ja ajaa sitä rauhatonna haudastaan… Mutta paljoa pahempaa on minusta vasten valaa ja lupausta…"
Tähän asti ennätti mies puhua, kun muukalainen tarttui suonenvedonomaisesti hänen käsivarteensa. Hänen tummain, rypistyneitten kulmainsa alta välähti hurja, epätoivoinen katse, melkein mielipuolinen katse, ja hänen puristuneilta huuliltaan tuli huokaus, ikäänkuin sanat, joita aikoi lausua, olisivat musertuneet rikki. Sitten hän laski miehen käden, kannusti hevostaan ja katosi kuin myrskytuulen ajama pilventönkä, kuin varjo, joka folkungiherttuan tavoin harhailee rauhatonna entisillä poluillaan huokaillen ja surren.
Linnaan vievä lyhyt tie oli pian kulunut, ja vasta linnan portilla saavutti palvelija muukalaisen. Päästyään linnanpihaan ja noustuaan ratsailta vei mies vieraan linnanportaita ylös siihen huoneeseen, jossa Krister-herra oleskeli. Huone oli sama, jossa arkkipiispa Olavi kuoli ja pyhäinkuva oli yhä vielä ikkunankolossa heijastaen takassa palavan tulen valoa. Krister-herra istui vielä samassa nojatuolissakin, jossa arkkipiispa-vainaja veti viime henkäyksensä. Hän näytti melkoisesti vanhentuneen muutamassa päivässä. Vaot olivat syvemmät hänen otsallaan ja poskillaan, ja hänen valkeat hapsensa riippuivat järjestämättä hänen ihokkaansa kauluksen ympärillä. Vieraan sisään astuessa katsahti hän ylös, ja hänen kasvoilleen vilahti tyytyväinen väre. Hän ojensi kätensä lausuen hymyillen: