"Olkaa tervetullut, Maunu Pentinpoika … olkoon tulohetkenne onneksi! Sanansaattajanne, joka toi minulle tiedon tulostanne, tapasi minut vähän senjälkeen, kuin olin tullut kotiin marskin … armol … lisen … herrani häistä Tukholmasta."
Hän lausui omituisella painolla sanat: "armollisen herrani", oli vaikea kuulla, oliko se harmia vai pilaa. Edellinen näkyi palavan hänen silmissään, jälkimmäinen näkyi jäisenä hymynä hänen teräviltä huuliltaan.
"Armollisen herranne?" matki Maunu-herra katsoen drotsiin, mutta ei kummastuksella eikä hymyillen, vaan synkästi, melkein kamalasti, ikäänkuin joku muu asia olisi vallannut hänen mielensä ja tämä kysymys olisi vaan tullut kunnioituksesta drotsi-vanhusta kohtaan.
"Susi istuu nyt kirkontornissa, ja kyyhkynen raatelee lampaita ja karitsoita!" lausui drotsi, johdattaakseen toista käsittämään uutta takaperoista maailmaa, sekä lisäsi, "saatte nähdä, Maunu Pentinpoika, että kun jokin rupeaa menemään väärinpäin, niin se meneekin oikein kelpolailla… Nyt minä sanon: nyt on herra Kaarlo Knuutinpoika Ruotsinmaan herra, ja vaikka hän voisi olla minun pojanpoikani yhtähyvin kuin hän on sisareni tyttärenpoika, niin saan minä kumartaa harmaat hivukseni hänen edessään, niinkuin olisin halvin asepalvelija… Eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika", lisäsi drotsi hetken perästä, "että minä, Krister Niilonpoika, joka sain ritarikannukseni, ennenkuin Kaarlo herra oli vielä syntynytkään, minä joka olen ollut valtakunnan tärkeimmissä toimissa aina Margareta-kuningattaren ajoilta asti, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja istunut valtakunnan neuvostossa, ennenkuin marski oli täyttänyt ensimmäisen vuosikymmenensä, sekä olen nyt ollut kolme vuotta drotsina, joten minun pitäisi olla kuninkaan jälkeen valtakunnan korkein mies, että minä saan nöyrtyä vastaan ottamaan linnoja ja lääniä tältä nuorukaiselta, rakkaalta pojaltani … eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika, eikö maailma ole ylösalaisin käännetty … eikö lohi nyt kiipeä tammenlatvaan ja eikö orava sukella meren pohjalle, vai miten!"
Äänetönnä ja synkkänä seisoi Maunu Pentinpoika drotsin puhuessa. Hänen silmänsä kiiluivat hurjasti kohoisten kulmain alta, ikäänkuin hän olisi itse ollut metsänpeto, joka oli vangittu ja viety ihmisten joukkoon. Kun vanha herra lakkasi puhumasta, oli hän hiljaa katsellen lekuttavia liekkiä takassa. Drotsi näkyi odottavan, että hän ilmaisisi suostumuksensa hänen pitkän valitusvirtensä johdosta, mutta sitä ei kuulunut.
"Vai mitä te arvelette?" kysyi drotsi vihdoin.
"Marski on minulle rakas", sanoi Maunu Pentinpoika silloin, "hän teki minulle hyvää, kun ei kukaan muu sitä tehnyt, minä kuljeskelin kuin metsänpeto, surmattuani jalon miehen, ja valittelin suruani ja tuskaani, mutta kukaan ei minun valitustani kuullut, ei kukaan muu kuin marski; hän ymmärsi minua, ja hän antoi minulle taasen rohkeutta ja voimaa … ja senvuoksi on hänellä minun uskollisuuteni elämäni loppuun asti!"
"Hyvä, hyvä, herra Maunu", vastasi drotsi tämän vaiettua ja taasen iskettyä katseensa hiilistoon, vetäen samalla syvään melkein huokaten henkeään, "mutta minusta näyttää, että te kulette teitä, jotka eivät vie kylään … ei siihen kylään, missä se asuu, jolla on teidän uskollisuutenne!"
"Eräs tarkoitus on minulle lähempi kuin mikään muu, herra drotsi", sanoi Maunu kiivaasti, "ja sitä minä etsin ennen muita, se on … se on…"
"Se on…?" toisti drotsi, kun ei Maunu-herra saanut lopettaneeksi lausettaan.