Eräänä päivänä vähää ennen joulua saapui herra Niilo Steeninpoika, marskin lanko, Stegeborgista sekä hänen veljensä Bo ja Pentti. Päivällispöydässä kertoi drotsi heille, mitä oli kuullut nykyisin marskin toimista. Hän oli lähtenyt heti häidensä jälkeen Vesteråsiin ja kulkenut sieltä heti Martinmessun jälkeen suuren sotajoukon kanssa Taalainmaahan. Miten hänen toimensa olivat siellä menestyneet, ei drotsilla ollut tietoa, "mutta rehelliset taalainmiehet", lisäsi hän, "antavat hänelle paljon työtä!"
Krister-herra nyökkäsi salaperäisesti ympärilleen lähinnä istuville herroille ikäänkuin sanoakseen: "toivoisin, että muutkin antaisivat hänelle vähän työtä!" ja herrat nyökkäsivät yhtä salaperäisesti takaisin.
"Oletteko puhunut poikanne kanssa, ritari Bo?" kysyi drotsi samassa henkäyksessä.
"Odotan häntä tänne Nyköpingiin", vastasi Bo-ritari. "Hän tuo varmaan tietoja marskin taalainmatkasta!"
"Olkoon se asia miten tahansa", lausui herra Maunu Gren, "niin on meidän käsissämme ainakin vahvoja linnoja ja reippaita miehiä. Tahdonpa nähdä, eikö vaan Borgholmin muurien edustalla masennu herra Kaarlo Knuutinpojan pöyhkeä miehuus, niin valtakunnanhoitaja kuin hän onkin!"
Borgholmin linna ja Ölanti olivat Maunu Grenin hallussa, samoinkuin Kalmarin linna oli veljesten Pentti ja Bo Steeninpoikain hallussa Kalmarin kokouksesta asti kesästä vuonna 1436, jolloin kuningas ne heille antoi. Herra Niilo Steeninpojalla oli Stegeborg. Kun drotsin pojalla, Kaarlo Kristerinpojalla oli Ringstaholm ja drotsilla itsellään Nyköping, niin näytti tämä rannikko olevan hyvässä säilyssä, joko sitten kuningasta tai jotakin muuta varten, aina kuitenkin marskia vastaan. Valta antaa rohkeutta, niinpä nämäkin herrat haastelivat ylpeästi, että olisi luullut heidän pystyvän valloittamaan koko maailman. Vähäväliä kuului vihan sana Engelbrektistä, joka herrain mielestä oli koko tämän pahuuden juuri. Hänen kuoltuaan se oli tosin pysähtynyt kasvussaan, mutta he tunsivat kuitenkin hiljaisuudessa seisovansa yksiöisellä jäällä. Se voi minä hetkenä hyvänsä murtua heidän allaan, ja heidän mahtinsa upota sen virran valtaviin laineisiin, jota he eivät ymmärtäneet eivätkä voineet torjua. Ja tämä tieto voimattomuudestaan kansaa vastaan huimasi heidän päätään. Heidän ajatuksensa lentelivät kuin syksytuulen ajamat kellastuneet lehdet sinne tänne pääsemättä mihinkään pysähtymään. Kuningas, drotsi — kumpikaan ei ollut kyllin mahtava kootakseen muut ympärilleen, eikä kukaan ajatellut, että johonkin erityiseen liittyminen voimaa antaisikaan. Päinvastoin ajatteli jokainen näistä miehistä itsensä keskukseksi, ilmeinen vaara heidät vaan sai toisiinsa yhtymään.
Mutta tätä drotsin puolueen heikkoa puolta ei ollut Kaarlo Knuutinpojan puolella. Hänen voimansa oli juuri se, että hän oli yksinään, ympäristössä ei ollut yhtäkään, joka olisi voinut häneltä riidellä ylintä sijaa. Lisäksi tiedettiin, ettei Kaarlo millään ehdolla sallisi kuningas Eerikin tulevan Ruotsin valtaistuimelle, ja tästä johtui pian sekin arvelu, että hänen persoonansa kelpasi esteeksi mille muukalaiskuninkaalle tahansa, joten kansan mielessä yhtyi hänen nimeensä vähitellen eloisana ja vilkkaana se toivo, että hän oli Ruotsin paras puolustaja. Hän olikin jo niin mahtava, ettei drotsi enää voinut ajatella jaksavansa sysätä häntä syrjään yksinään, ja sen verran älysivät muutkin herrat armottomasta itsekkyydestään huolimatta, että ainoastaan sopu ja yksimielisyys voivat tuottaa heille voiton.
Istuessaan nyt koolla ja ajatellessaan monia asemiehiään ja linnojensa korkeita muuria, — ylpeät voitonunelmat paisuttivat heidän rintojansa, ja he katselivat maailmaa kuin se olisi kiikkunut heidän keihäänkärkiensä varassa. Kukapa rohkeni ruveta heidän kanssaan miekkoja mittelemään? Tällä hetkellä kutistui marskikin mitättömäksi raukaksi, jonka sopii potkaista syrjään kuin kenkärajan.
Juhlatuuli oli korkeimmillaan, kun torventoitotus ilmoitti vielä yhden vieraan saapuneeksi drotsin linnaan. Se ei kuitenkaan herättänyt erikoisempaa huomiota; keskustelu jatkui ja herra Niilo Steeninpoika tarttui simalla täytettyyn hopeamaljaan ja huusi kohottaen maljaa ylös:
"Sen lupauksen annan tässä, että ennenkuin aurinko on ennättänyt tulla takaisin, tuoden kesän tullessaan, ja mennä pois taas, niin on marski tahi olen minä päätä lyhyempi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas minua auttakoon!"