Erääseen keskipylväässä olevaan renkaaseen pistetty soihtu valaisi miesten tummia haamuja, jotka seisoivat tai istuivat siellä täällä seinäin vierellä. He vaihtelivat joko lyhyviä, mutta tärkeitä sanoja tai olivat mietteisiinsä vaipuneina. Drotsi odotutti kauemmin itseään ja tullessaan oli hänen kasvoillaan sama uhmainen ilme, sama synkkyys kuin muidenkin. Hän asettui erääseen huoneen nurkkaan, ja muut herrat seisoivat vastapäätä soihtua, jonka valossa heidän kultaketjunsa ja nuttujensa ja levättiensä hopea- ja kultakirjailut välkkyivät.
"Monta sanaa ei tarvita", lausui drotsi katsahdettuaan ympärilleen ja ikäänkuin saatuaan voimaa siitä synkästä päättäväisyydestä, joka näkyi jokaisen kasvoilla, "montaa sanaa ei tarvita nykyisten suhteiden selvittämiseksi. Minusta näyttää kuin olisimme nyt päässeet itse sen yrttitarhan portille, joka on meidän omamme yhtähyvin kuin hänenkin, joka on nyt korottanut itsensä yrttitarhuriksi, meidän herraksemme. Nyt on tultu siihen asti, että meidän täytyy ajaa tämä herramme yrttitarhasta pois tahi uhrata henkemme."
"Pois hän, pois…!" kuului synkkäin herrain huulilta mutina.
"Jos olette siinä asiassa samaa mieltä kuin minäkin, jalot ystävät ja sukulaiset", jatkoi drotsi, "niin olemme myöskin selvillä, mitä on tehtävä. Tässä ei ole, mikäli minä, mies vähäpätöinen voin huomata, muuta tietä päästäksemme pois tästä pälkähästä kuin tulen ja miekan tie. Jumala on todistajani, kuinka vastahakoisesti ja pakosta ryhdyn verta vuodattamaan, ja kuinka halusti käyttäisin muita pelastuskeinoja … mutta niitä ei ole, turhaan niitä etsin, kuten olisi turhaa etsiä auringonsädettä yöllä … siis taisteluun! Miekka ratkaiskoon nyt meidän ja Kaarlo Knuutinpojan välin."
"Niin, niin!" huusivat muut, "miekka ratkaiskoon asian, miekka ratkaiskoon asian!"
"Vannokaamme siis", alkoi drotsi juhlallisella äänellä, kun taas oli tullut hiljaisuus, "vannokaamme auttavamme ilman petosta ja viekkautta toisiamme kuin veljet myötä- ja vastoinkäymisessä, ilossa ja surussa. Mikä paha yhtä kohdannee, se kohtaa kaikkia, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"
Drotsi veti miekkansa ja ojensi sen eteensä, kaikki muut tekivät samoin ojentaen miekkojaan, niin että niiden kärjet koskivat drotsin miekankärkeen. Ne välkkyivät kamalasti soihtujen valossa, ikäänkuin gygiar-aurinko, jonka tummat säteet valaisevat vuorissa asuvia jättiläisiä.
Joka ritari lausui valan, vahvistaen sen noilla tavallisilla sanoilla:
"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"
Sitten syntyi holviin syvä hiljaisuus; kuului ainoastaan miekkain helinä niitä tuppiin pistettäissä. Senjälkeen ruvettiin keskustelemaan siitä, miten oli meneteltävä, että onnistuminen olisi kaikin puolin taattu. Silloin päätettiin, että drotsin tuli lähteä ylimaihin ryhtyäkseen täydellä todella yhteistoimiin taalalaisten kanssa. Sitten olisi laadittava ja marskille lähetettävä kirjoitus, jossa suoraan sanottaisiin, mitä tahdottiin, että hän tietäisi sen mukaan ojentua. Tietysti ei tullut kysymykseen ottaa osaa Söderköpingin kokoukseen, ja linnat oli pantava viipymättä puolustuskuntoon.