Kun asiat nyt oli näin parhaan mukaan järjestetty, läksivät herrat toinen toisensa perään pois tornihuoneesta. Drotsi ja herra Pentti Juhonpoika jäivät kahden jälelle.
"Päätöksenne on, appi", kysyi viimeksi mainittu, "lähteä Nyköpingistä ja matkata pohjoiseen päin?"
"Niin on, rakas poikani, niin on!" vastasi drotsi. "Räfvelstan otan talvikortteerikseni. Siellä olen hyvin saapuvilla, mitä tapahtuneekin. Jos nämä muut vaan saavat täällä olevat linnat säilytetyiksi, niin saatte nähdä minun alottavan leikin, jota muistetaan kauan Ruotsinmaassa!"
"Te tiedätte kuitenkin minun sanomattanikin, että marski tuntee perinpohjin sen leikin, jonka nyt aiomme alottaa…"
"Mutta me olemme sen jo kerran ennen leikkineet, ja silloinpa sai vastustajamme siitä kalveta!… Katsokoon rakas sukulaisemme Kaarlo-marski, ettei hän joudu käymään samoja teitä!"
"Tarkoitatte Eerik Pukea…?"
"Tarkoitan Eerik Pukea, vävyseni", vastasi drotsi lyöden kiihkolla rintaansa nyrkillään. "Tunkee läpi maksan ja munuaisten sellaisia sanoja kuullessa, joita te toitte minulle nuorelta sukulaiseltamme… Juonitella valtakuntaa vastaan … kuka juonittelee, vävypoikani? Eivätkö he ole kaikki yhtäläisiä nuo miehet, jotka esiintyvät suurin sanoin ja ylpein tuumin huutaen ruotsalaisista, rahvaasta ja valtakunnasta, vapaudesta, laista ja vanhoista tavoista … eivätkö he ole kaikki ihan yhtäläisiä, ja eivätkö he koeta hajalle repiä ja maahan tallata kaikkea, mikä on ennen kuulunut asiain järjestykseen. Minä toistan ne sanat, jotka arvoisa Linköpingin piispa, Knut vainaja, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, lausui Engelbrektille, tuolle rauhanhäiritsijälle, kun hän oli herrainkokouksessa Vadstenassa, ja minä tahdon, niin totta kuin elän, paiskata marskille hänen omat sanansa vasten naamaa… Jos kukaan on juonitellut valtakuntaa vastaan, niin Engelbrekt ja ne, jotka ovat hänen jälkiään kulkeneet, sekä Eerik Puke että armollinen herramme, valtakunnanhoitaja."
Drotsi astui ovelle, ja Pentti-herra seurasi häntä. Mutta ovella drotsi äkkiä kääntyi takaisin.
"Missä on tyttärenpoikani, Jöns Pentinpoika?" kysyi hän, "onko totta, mitä hän sanoi minulle Tukholmassa, että hän sai marskin häissä niin tarpeensa tästä maailmasta, että haluaa tästälähin tehdä työtä yksinomaan pyhän kirkon hyväksi?"
"Kyllä asia on niin", vastasi herra Pentti, "hän ei ole enää entisellään, hän kaihoo ihmisiä, ja minäkin pääsin vaivoin hänen puheilleen, käydessäni Upsalassa pari päivää sitten Enköpingin-matkallani."