Tämä makasi sängyssään koettaen turhaan karkoittaa levottomuutta, joka vasten hänen tahtoaan oli hänessä syntynyt, ja joka suunnattoman mustasiipisen haikaran tavoin varjosti sitä hymyilevää niittyä, jolla hän kuvitteli käyskentelevänsä valtakunnan mahtavampana miehenä, perässään kumartelevia joukkoja, — silloin tuli hänen korviinsa rivakasti laukkaavain hevosten kavioin kopse. Hän piti sitä aluksi kiihtyneen mielikuvituksensa tuotteena, mutta pian hän älysi, että se mahtoi todellakin olla taloa lähestyvä ratsujoukko; hän nousi seisomaan varmasti kuullakseen, että niin oli laita.
Silloin huomasi hän tähtien valossa ikkunan ääressä kohoavan tumman varjon, ja hän muistutteli mieleensä kaiken, mihin perusti toiveittensa varmuuden, ikäänkuin rohkeutta saadakseen ja uskottaakseen itseään, että kaikki mitä kuuli ja näki, oli vaan ilkeää unta. Hän hiipasi kädellään silmiään. Mutta hevosten astunta kuului yhä lähempää ja tumma varjo ei lähtenyt ikkunalta.
Nyt lakkasi kavioiden kopse, mutta sen sijaan kuuli hän, miten asestettuja miehiä hyppäsi maahan ja miten raudoitetut tammiportit narisivat saranoillaan. Samassa huomasi hän haamun lähestyvän ojennetuin käsin hänen sänkyään.
"Rukoile nyt Jumalaa ja hänen pyhiään, jos voit, Krister Niilonpoika!" sanoi kolkko ääni, "nyt on sinun hetkesi tullut!"
"Kuka olet, ja mitä tahdot?" huudahti Krister-herra yrittäen nousta sängystään.
"Pysy alallasi!" sanoi ääni, "turhaan sinä koetat muuttaa, mitä nyt tulee sinulle tapahtumaan, mutta muista mitä sanoin sinulle, kun viimeksi tapasimme toisemme … muista herra Eerik Pukea, jonka annoit niin säälimättä kuolla… Nyt on koston hetki tullut … minä olen Bengta Pietarintytär."
Nyt kuului aseellisten miesten askeleita, jotka lähestyivät drotsin makuuhuonetta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tyrmistyksestään tointua, temmattiin ovi auki, ja useita rautaanpuetuita miehiä näkyi kynnyksellä. Soihdun valossa, jota eräs heistä piti korkealla, näki hän nyt selvästi Bengta-rouvan nuutuneet, tylyt piirteet. Hänen palava katseensa vallitsi ihmeellisellä tavalla koko drotsin personaa, se hyydytti veren hänen suonissaan ja kangisti hänen kielensä.
"Ylös, ylös, herra Krister", huusi eräs ääni, jonka drotsi tunsi marskin sanansaattajan ääneksi, "ylös, nyt ratsastetaan suoraa päätä marskin luo… Hän on nyt teidän herranne yhtä varmasti kuin Ruotsinkin herra!"
Sanat humisivat kuulumattomina vanhan herran korvain ohi. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä tahdotonna. Hänelle voitiin nyt tehdä mitä hyvänsä. Moniaassa silmänräpäyksessä oli hän vangittu. Sitten hänet vietiin pihalle ja pantiin rekeen. Viipyi kotvasen, ennenkuin vankila oli avattu ja Niilo Bonpoika vapautettu, mutta sitten lähdettiinkin Räfvelstasta. Drotsi näki huoaten vangittuja miehiään tuotavan linnantuvasta reen juuri kääntyessä linnankujalta Altunan kirkolle päin vievälle tielle.
Mutta Margareta-rouva seisoi parvisillalla ojentaen epätoivoissaan käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen tyttönsä seisoivat kalpein kasvoin kädet ristissä hänen vieressään. Iliana-neitikin itki niin saineesti, kuin olisi onnettomuuden musertama vanhus ollut hänen oma isänsä. Margareta-rouva kyseli Jost-ritaria. Mutta hän oli kadonnut.