"Rakas ystävä, eikö teistä ole yhdentekevää, kuka henkenne pelasti, kunhan se vaan pelastettiin!"
"Ei, herra Niilo, te tiedätte mikä siinä asiassa mieltäni painaa… Tullessani teidän palvelukseenne tunnustin ritarisanaanne luottaen, miten kerran sokeassa raivossani murhasin henkeni pelastajan, ja miten kuoleva ystäväni, maaten leppeänä kuin taivaan enkeli — kyyneleet puhkesivat miehen silmiin ja hän painoi tuskallisesti käsiään rintaansa vasten — kuinka hän sanoi antavansa anteeksi minulle ja pyysi minua varomaan, etten siitä rangaistukseksi joutuisi vielä kerran tekemään samaa rikosta… Sentähden vannotan teitä, ankara ritari, kaiken nimessä, joka on teille pyhää ja kallista maan päällä, sanokaa minulle, tekö minut kannoitte pyövelijoukon keskeltä pois sinä iltana Tukholmassa…? Kuollut ei anna minulle rauhaa … joka yö on hän luonani rauhallisine, kalpeine kasvoineen osoittaen haavaansa ja toistaen varoituksensa."
Rodenbergin sanat koskivat nähtävästi Niilo-ritariin. Hän vetäisi leveätä nahkavyötään, jolle Natt och Dagien vaakuna oli kirjaeltu hopealla mustalle sametille pitkin sen pituutta tyhjillä välipaikoilla, ja hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi tiukasti kasvojen ympäri vedetyn pääverhon sisässä, joka päättyi leuvan alla rautarenkaiseen kauluriin, joka kuului rautapaitaan. Sen alapää riippui taasen lanteille viheriän ihokkaan alta. Heleänsininen levätti oli valahtanut olkapäiden yli hartioille, joten ritarin leveä rinta näkyi koko sotaisessa uhkeudessaan. Hän seisoi niin kotvasen ja hänen silmänsä paloivat hurjasti tumman soihdun valossa loistavan teräksisen pääverhon alta. Mutta yht'äkkiä hän vetäisi levätin ympärilleen ja aikoi rientää ulos.
Silloin juoksi Rodenberg hänen eteensä. Hän oli kalmankalpea, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mielen kiihkeän jännityksen vuoksi.
"Jumalan kalliin veren nimessä, ritari!" huusi hän, "te ette pääse ulos muuten kuin ruumiini yli, ellette sano suoraan, tekö se olitte vai ette?"
"Niin!" ärjäisi ritari, että sali ja holvikäytävä kajahti, ja viskasi voimakkaalla sysäyksellä tykkimestarin syrjään sekä riensi linnanpihalle.
Rodenberg vierähti kiivaasta sysäyksestä kivilattialle, ja toinnuttuaan ja noustuaan taas pystyyn hän kuuli hevoskavioiden kumean kapseen kun linnanherra miehineen ratsasti pitkän sillan yli etelään päin. Hän meni hitain askelin rappuja alas sille vallille, jossa fööglarit olivat. Uloinna idässä huomasi hän valkean viirun kuin vaahtoisen laineen, joka liikkuu pitkin merenselkää, mutta yö oli niin pimeä, ettei hän voinut tarkemmin eroittaa, mitä se oli. Hän arvasi sen kuitenkin olevan marskin laivaston, joka ehkä itätuulta käyttäen oli purjehtinut lahteen ja laskenut siellä ankkurin ja vetänyt purjeet kokoon. Hän seisoi kauan suurimpaan fööglariin nojaten vallilla, ja hänen päänsä vaipui vähitellen rintaa vasten raskaiden huokausten tunkiessa hänen rinnastaan.
Vihdoin hän lankesi polvilleen ja rukoili Herraa, joka katsoo läpi pimeyden ja ihmisten sydänten, lähettämään enkelinsä ottamaan hänen henkensä, jos niin kävisi nyt, että hän joutuisi uudistamaan vanhat tuskansa ja sinkahuttaisi kuolettavan kiven pelastajaansa kohden.
Yön hetket kuluivat, ja aamulla kun vartija puhalsi torveensa ja linnan miehet kiiruhtivat tehtäviinsä, niin he näkivät synkän tykkimestarin polvillaan erään fööglarin vieressä painaen päätään kylmää metallia vasten. Se herätti kummastusta, mutta sama näky uudistui useina seuraavina öinä, ja kun mies oli muutenkin hiljainen ja umpinainen, niin se synnytti mitä merkillisimpiä tarinoita hänestä linnassa. Olihan selvää, että hän oli taikuri, muuten ei voitu selittää hänen uskomatonta taitavuuttaan ja varmuuttaan ampumisessa. Kaikki väistyivät arasti syrjään, kun hän tuli näkyviin. Hän liikkui linnassa kuin kuollut eläväin joukossa.
Linnan ympärillä kävi elämä vilkkaammaksi. Marskin laivasto oli tullut samana yönä, jona Niilo-herra lähti linnasta. Hän asetti pääleirinsä eräälle saarelle, jota kutsuttiin Laivasaareksi, mutta joka siitä alkain sai nimen Kaarlonsaari, ja selvästi voi nähdä linnasta, miten isompia ja pienempiä sotilasryhmiä sekä hevos- että jalkaväkeä lähti rantaan ja miten vartioita asetettiin toinen toisensa perään. Tapahtui otteluita, linnan urhea miehistö hyökkäili rivakan päällysmiehensä johdolla tiheään piirittäjäin kimppuun, ja onnistuikin väliin, kuten eräänäkin yönä, jolloin he auttoivat muuatta joukkoa tunkeumaan piirittäjäin lävitse linnaan tuoden Dannebrogin mukanaan. Fööglarit olivat silloin suureksi hyödyksi, ja mihin kuula vaan sattui, siellä makasi aina yksi tai useampia vihollisia kuolleena vuoren pohjoisrinteellä, johon ne olivat suunnatut.