Mutta Rodenberg, tuo kummallinen mies, ei suostunut laukaisemaan ainoatakaan laukausta öiseen aikaan. Päällysmies oli monta kertaa vakavasti keskustellut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta siitä ei ollut apua, ja ettei linna kokonaan menettäisi tykkimestarin verratonta apua, täytyi hänen lopulta antaa asian olla sillään. Huomattiinpa vielä, ettei Rodenberg ampunut päivilläkään, ellei ilma ollut oikein kirkas, että selvästi voi erottaa rannalla olevat ihmiset, ja aamu aamun perästä nähtiin hänet polvillaan jonkun fööglarin vieressä, ikäänkuin hän yöllä olisi tehnyt joitakin taikoja. Hänen sisäinen jännitystilansa ja ankarat parannustyöt, joita hän aika-ajoin teki, riuduttivat hänet lopulta niin, että häntä olisi luullut varjoksi. Hän näytti melkein läpikuultavalta, verta ei hänessä olisi uskonut löytyvän, silmät yksin paloivat, ikäänkuin kaikki elinvoima olisi kokoontunut sinne.
Saarelta, jossa oli marskin pääkortteeri, kuului illoin tai muutenkin itätuulella vilkasta tanssimusiikkia. Siellä kisailtiin ja leikittiin eikä muistettu ympäristön surmalauluja eikä ajateltu sitäkään, että fööglari, jonka vieressä onneton tykkimestari seisoi, voi minä hetkenä hyvänsä heittää kuolemaa ja tuhoa heidän keskelleen ja muuttaa heidän ilonsa suruksi ja riemunsa epätoivoksi. Marskin mukana oli leirissä hänen nuori, kaunis vaimonsa, sanottiin, ja hänen mukanaan useita ylhäisiä rouvia ja neitoja, ja kaikkein heidän kohtaloita tiesi Rodenberg pitävänsä käsissään eikä hän koskaan päässyt selville, kumman edestä hänen tuli uhrata oma henkensä, marskin vai hänen sukulaisensa edestä.
Marski ratsasti tavallisesti aamuisin pohjoista rantaa pitkin katselemaan piiritystöitä ja väkeään. Rodenberg oli monta kertaa nähnyt hänen siten ratsastelevan, usein aivan yksinäänkin, ja aina oli hän silloin kohottanut silmänsä taivaaseen päin ikäänkuin valonsädettä kerjäten. Hän karttoi ampumista niin kauvan kuin voi, mutta hän tiesi liiankin hyvin, että sekin hetki tulisi, jolloin hänen täytyisi ampua, jos tahtoi välttää sitä, että häntä pidettiin kavaltajana, ja se hetki tulikin varsin pian.
Oli ani varhainen aamu. Rodenberg seisoi tapansa mukaan fööglarinsa vieressä, jossa hän muuten oli istunut koko yön, kuunnellen iltatuulta, joka toi hänen korviinsa riehakkaan ilon ja riemun ääniä marskin leiristä. Varmaankin oli siellä tapahtunut jotakin erinomaista, sillä tanssi ja leikit kestivät tavallista myöhempään. Mutta kun tähdet rupesivat hälvenemään ja aamu koittamaan, niin seisoi linnanpäällysmies tykkimestarin vieressä ja laski raskaasti ja päättäväisesti rautapukuisen kätensä tykkimestarin olalle.
"Tänä päivänä, Rodenberg, pitää marskin tehdä viimeinen matkansa vartiopaikoilleen rantaa pitkin! Eräs mies on päässyt hiipimään linnaan viime yönä ja tuonut herra Niilolta sen sanoman, että kuningas saapuu ennen pitkää tänne, ja marskin hengestä riippuu kuningas Eerikin valtakunta, senvuoksi pitää teidän nyt ampua laukaus, jota muistetaan niinkauan kuin miehiä on maailmassa."
Rodenberg ei vastannut mitään, mutta päällysmies näki hänen kalpenevan ja vavahtelevan.
"Oletteko kuullut sanani, Rodenberg?" kysyi hän lujemmalla äänellä.
"Olen!" nyökkäsi tykkimestari.
"Hyvä! Minä en lähde tästä ennenkuin se laukaus on ammuttu!"
Rodenberg lankesi polvilleen ja ojensi käsiään taivasta kohden ja rukoili. Päällysmies katseli kummastellen häntä, ja kun tykkimestari nousi ylös, kysyi hän, mitä hän ajatteli, kun niin juhlallisesti alkoi.