Aivan veden rajassa saaren rannalla seisoi parin pajupensaan varjossa viheriä ritari ja haarniskaan puettu asemies.
"Rodenberg en linnassa!" sanoi viimeksi mainittu.
"Rodenberg?" kysyi ritari katsoen terävästi miestä.
"Niin", lisäsi tämä, "hän on tykkimestarina ja huomenna on marskin henki kysymyksessä!"
"Marskin henki?… Mistä sen tiedät?"
"Eräs linnalaisista jonka saimme eilen kiinni on kertonut. Minä olen vanhastaan tuttu hänen kanssaan, eivätkä salaisuudet juuri pysy hänen hammastensa takana. Rodenbergiä pidetään linnassa aika noitana. Hän ei ole tahtonut ampua häneltä vaadittua laukausta — mistä syystä, ei tiedetä — mutta nyt on päällysmies vannonut kalliin valan, että huomenna, kun marski tapansa mukaan ratsastaa väkeään katsastamassa, on surmakivi hänet musertava."
Ritari mietti. Sitten hän katsoi tähtiä kohden lausuen:
"Jumalan ja pyhimysten käsissä on ihmisten kohtalo!"
Sitten hän nousi rantaa ylöspäin ja lähestyi tanssisalia.
Ja ikäänkuin ritari ei olisi halunnut muuta nähdäkään, lähti hän taas väkijoukkoon, eikä kukaan nähnyt häntä enää sinä iltana. Seuraavana aamuna näkyi marski tavallista aikaisemmin lähtevän teltastaan ja kaikkein kummastukseksi oli hänen kypärinsä silmikko alas laskettuna. Hän meni itse sille paikalle, missä hevoset olivat, ja antoi kiireesti satuloida valkean oriinsa, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa lauttasillan yli pohjoisrannalle. Herra Tuure Steeninpoika, joka oli vasta eilen saapunut leiriin, halusi innokkaasti päästä kaikesta selville, jonka vuoksi hän oli jo ulkona muutamien huovien kanssa. Nähtyään marskin riensi hän hänen luokseen ja ratsasti kappaleen matkaa hänen rinnallaan, mutta ei voinut saada keskustelua aikaan. Hänen sukulaisensa oli tänä aamuna hyvin vaitelias kypäräsilmikkonsa takana.