KOLMAS OSA.
Kristofer-kuningas.
I.
Kukkarokivi.
"Tässä on nyt Raision kirkko, mutta ketään ei ole minua varttomassa!" lausui eräs nuori, uljas mies, jonka tummassa samettilakissa heilui valkea sulkatöyhtö, kun hän ratsasti mainitulle kirkolle vievää tietä myöten.
Hänen rinnallaan ratsasti vähäpätöinen mies, jonka kasvoille tuli aivan omituinen ilme kuullessaan kirkkoa mainittavan ja nähdessään sen tornin kohoavan niin miettiväisesti taivaalle lauhkeana kevätiltana. Hän oli pienenläntä mies. Kasvot olivat punakat ja ne olisivat olleet kauniitkin, ellei katse olisi ollut niin harhaileva, ikäänkuin alati turvaa etsivä. Ja pelkoa ei tässä katseessa kuitenkaan ilmennyt. Se oli päinvastoin tyly kiintyessään johonkin, ja tylymmäksi se kävi, kuta leppeämmäksi ja sulavammaksi hymy tuli hänen huulillaan. Miehen yllä oli vaaleanruskea, pehmeästä nahasta tehty ihokas, jota koristi leveät viheriät raidat, ja päässä oli hänellä musta lakki, jonka reunat olivat yrnpärinsä ylöspäin käännetyt. Sen alla oleva pääverho, jota kaikensäätyiset sotilaat käyttivät tähän aikaan, peitti niskan ja leuvan sekä kaulan ja hartiot. Tämä pääverho, joka tavallisesti solmittiin toiselle puolen, oli joko jostakin kalliista kankaasta, tai teräslangasta rautapaidan tavoin tehty, tai, kuten tällä miehellä, paksua ruskeata nahkaa, niin että se hyvinkin varjeli iskun tai pari. Olkapäillä, rinnalla ja selässä päättyi se leveihin, kolmen tai neljän tuuman pituisiin hesuihin.
"Eikös hän tänne halunnut minun tulevan itseään kohtaamaan?" kysyi nuori mies katsoen ystävällisesti hymyillen nahkaröijyyn.
"Kyllä, nuori herra!" vastasi tämä, "tänne juuri; ratsastakaamme vaan vähän lähemmäksi, niin saanemme hänet nähdä…"
Ja he ratsastivat vähän lähemmäksi, tulivatpa kirkkomaan muurille asti, mutta sitä, jota odottivat, eivät he nähneet. Eräs ukko vaan istui kivellä kirkkomaalla katsellen hentoa keväistä ruohonurmea, auringon kullatessa hänen kaunista päätään, jonka valkeat hapset valuivat hartioille. Näky oli kaunis, tyven, ja rauhaisa kirkkomaa kutsui lepoon.
"Tässäpä viivyn hetken", sanoi nuori herrasmies seuralaiselleen, "hän tulee kenties pian, ja minä tahdon häntä ainakin odottaa, koska hän on sitä pyytänyt."