Kuningas Eerik oli ilmestynyt äkkiä Niilo-herran kanssa Stegeborgin edustalle, mutta oli yhtä äkkiä taas kadonnut. Häneltä oli nyt kaikki jo mennyttä. Teljessäkin oli pidetty suuri neuvostokokous, ja sinne oli Niilo Steeninpoikakin veljineen saapunut, ja he olivat tehneet sovinnon marskin kanssa. Mutta heidän sydäntänsä kirveli siksi pahoin se, että olivat häätyneet myöntymään, ettei ollut toivoa tämän sovinnon kauvan kestävän, ja Maunu Gren oli yhä vielä Borgholmissa marskin äkeänä vihamiehenä.
Pian ruvettiinkin kertomaan, että Niilo Steeninpojan huovit samoilivat Itägöötanmaalla kauheasti hävittäen ja polttaen. Oli jo myöhäinen syksy, marraskuussa. Marskilla oli yllin kyllin tekemistä monien kokousten johdosta, joissa keskusteltiin Kristofer-herttuasta ja hänen ottamisestaan kuninkaaksi; sitä puuhasi varsinkin arkkipiispa Niilo. Hänkin oli kärsinyt suuren vahingon, kun kuolema tempasi nuoren, urhokkaan ja kaikkien rakastaman Tuure Steeninpojan (Bjelken). Tällä aikaa ja niinkauan kuin hänen levottoman lankonsa huovit eivät aivan hurjasti riehuneet, olivat ne saaneet olla rauhassa.
Mutta silloin tuli Herman Berman äkkiä, osasto marskin valioväkeä mukanaan, Kolmordenista Norrköpingiin. Siellä hän sai kuulla Niilo-herran samoihin aikoihin saapuneen Söderköpingiin ja lähteneen ympäristöön, mutta sitä ei tietty, missä hän sillä hetkellä oleksi. Herman saapui muuanna myöhäisenä keskiviikko-iltana Norrköpingiin, ja torstaina matkusti hän Niilo-herraa etsimään. Hänen rinnallaan ratsasti Niilo Bonpoika.
Auringon ollessa korkeimmillaan näkivät he vihollisen, joka oli eräällä niityllä jotenkin Norrköpingin ja Söderköpingin keskivälillä. Herman järjesti heti miehensä ja puhallutti hyökkäykseen, ja silloin sitä mentiin pitkässä rivissä mäenrinnettä myöten alas niitylle. Täällä syntyi ankara tappelu, josta seudun kansa sittemmin kertoi monta tarinaa. Niilo Steeninpojan miehet olivat taisteluun pystyvää väkeä, ja nyt he näyttivät kylläkin voivansa kolmea vastata, kuten he sanoivat, vaikkei se tällä kertaa onnistunut. Niilo-herra itse heilutti kalpaansa jättiläisvoimin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Herman miehineen oli häntä voimakkaampi. Illan hämärtyessä oli kenttä kaatuneita täynnä; Niilo Steeninpojan ympärillä ei ollut muuta kuin yhdeksän, ja joka suunnalla oli pelkkiä vihamiehiä.
Silloin hän kannusti ratsuaan koettaen pakenemalla pelastua, ja miehensä seurasivat häntä. Niilo-herra itse pääsi lähimpään kylään, mutta siellä ehätettiin hänet kiinni, ja hänen täytyi antautua vangiksi.
Päivä oli ollut kirkas ja päiväpaisteinen. Oli hiukan kylmännyt, ja nyt valoi kuu heleintä valoaan niityn yli, jolla kaatuneet, miehet ja hevoset, ystävät ja viholliset makailivat sikin sokin. Eräs kaatuneista kohosi ylös ja katseli ympärilleen.
Joka taholla oli kuolleita. Siinä missä hän oli, lienee taistelu siis raivonnut tulisimmin. Hänen hartiolevättinsä oli verinen ja revelty, ja hänen ihokkaastaan ammotti kauhean iskun jälki. Miekanterä oli luultavasti sattunut johonkin kovaan, joka oli sen pysähyttänyt ja siten pelastanut nuorukaisen hengen, vaikka hän olikin taintunut ja maannut kuin kuollut kuolleitten joukossa, kunnes yötuuli taasen herätti hänet elämään. Hän koetteli kädellään veristä päätään ja kaulaansa. Käsi pysähtyi äkkiä ja sormet koettelivat erästä nahkanutun sisässä olevaa esinettä, joka tuntui ketjuntapaiselta. Nopeasti riipasi hän nutun yltään, otti lyhyen veitsen ja leikkasi isommaksi vihollisen tekemän reijän.
Kohta kimalsi sieltä hänen silmiinsä kullan ja jalokivien hohdetta. Siellä oli mitä kallisarvoisin kaulaketju, jonka kivet välkkyivät kuunvalossa, kuin olisi taivaalta valahtanut tähtiä ja asettunut siihen kehään.
Vapisevin käsin otti hän ketjun ja piti sitä silmiensä edessä.
"Se on äidinisäni taikaketju!" huudahti hän laskien sitä pitelevän käden vaipumaan alaspäin.