He istuivat keskustellessaan selät porttiin päin viistossa kirkkoon eivätkä huomanneet, että kirkkomaalle hiipi hiljaa joukko aseellisia miehiä astuen suoraan heitä kohden. Muuan korppi, joka lensi vasemmalla puolen, sai Tordin vilkaisemaan sivullepäin, ja silloin vilahti hänen silmiinsä jotakin, mikä sai hänen kavahtamaan pystyyn. Hän huomasi heti, mitä oli tekeillä ja vetäisi miekkansa esiin käyden miehiä kohden, joiden keskellä hän huomasi saattajansa, hymy yhä naamassa. Pappivanhuskin nousi ylös ja kääntyi, mutta pani vapisten kätensä ristiin nähdessään asemiehet ja nuoren ritarin niin rohkeasti syöksyvän heitä vastaan.
"Mitä tahdotte", huusi Tord, "koska paljain miekoin tunkeutte pyhälle kirkkomaalle?"
"Rauhoittukaa, herra Tord!" vastasi hymyilevä mies, joka näytti olevan muiden johtaja; hän ei myöskään ollut paljastanut miekkaansa kuten kaikki muut, "rauhoittukaa, me emme tee teille mitään pahaa, emme mitään pahaa."
Mutta Tord tarttui hänen rinnuksiinsa, ja muut asettuivat sill'aikaa kehään heidän ympärilleen.
"Jos tämä oli se puhumasi kohtaus, niin on viimeinen hetkesi tullut, kirottu punaparta", huusi Tord.
"Antakaa anteeksi, nuori herra", sanoi mies tyyneydellä, joka melkein ällistytti Tordia, "antakaa anteeksi, me olemme Eerik-kuninkaan väkeä, ja meidän täytyy hankkia tulomme mistä saamme, muuten jää Kurki pian ilman miehiä… Nyt ovat höyhenenne kullasta, ja ne voivat pian saada peitteen kalliista kivistä, kun otetaan sukulaisenne huomioon, rikas marski etupäässä… Olkaa siis aivan rauhassa, emme tee teille mitään pahaa… Te saatte vaan nukkua pari yötä Kurjella, kunnes olemme saaneet lunnaat teistä, sitten saatte ilomielin ratsastaa Turun linnaan jälleen… Kas niin, ottakaa nyt vaan järkenne vangiksi ja pistäkää miekka koreasti tuppeen… Näettehän että käytän ritarillista kieltä, ja etten aio väkivaltaa käyttää, kun kerran olen melkein turvatonna tässä…"
Näiden sanain iva ja vielä sitäkin ilkeämpi katseen häijyys — se kun himoitsi tiikerin tavoin lävistää saaliinsa — saivat kuumaverisen Tordin aivan raivoihinsa. Kenenkään arvaamatta, ja nähtävästi aivan vasten punaparran luuloa, välähti hänen miekkansa ja sattui rosvon kaulaan, niin että hän kaatui silmänräpäyksessä maahan.
"Ja nyt te!" huusi hän muille, joita ihan tyrmistytti hänen rohkea tekonsa ja uljuutensa, joka ei vastustajia lukenut.
Tord hyökkäsi mieskehään voimalla, joka tuntui vastustamattomalta, ja jo kaatui eräs miehistä, ja siitä hän koetti tunkea kehän läpi, ennenkuin muut ehtisivät käydä hänen kimppuunsa. Hän puolustautui kauan menestyksellä, ja taito korvasi, mitä voimasta puuttui. Jos selkä olisi ollut turvattuna, niin olisi ollut niin ja näin, kumpi olisi voittajaksi tullut. Mutta nyt oli ylivoima liian suuri. Kehä supistui sikäli kuin hänen käsivartensa uupui.
Samassa kuului kirkkomaan toiselta puolen huuto, joka saattoi rosvot odottamattomaan pulaan. Mutta he olivat jo riistäneet miekan Tordin hervahtuneesta kädestä, ja samassa kuin pappi tuli talonpoikajoukon kanssa avuksi, riensivät he portista ulos vieden kallisarvoisen vankinsa mukanaan. Portille pysähtyi kaksi sissiä ehkäisemään talonpoikia, kunnes muut ehtivät päästä vankeineen hevosten selkään; silloin heittäysivät hekin ihmeteltävällä notkeudella ihan portin vieressä olevain hevostensa selkään ja kiidättivät tiehensä talonpoikain turhaan takaa ajaessa.