Keskellä sydämen myrskyjä nousi rakkaus taimelle Niilo Bonpojassa, kuten kevään ensi kukkaset avaavat hennot kupunsa kesken jäiden sulantaa.
Pian saikin hän näkyviinsä mustan Priitan tuvan, jonka hän tunsi hyvin, sillä sen omistaja oli laajalti tunnettu suuruus seudulla. Sen pääty kuvastui yötaivasta vasten mäen rinteellä pienen metsikön reunalla. Mutta siellä ei näkynyt ketään. Hän avasi silmänsä ja kohottausi ylöspäin, mutta tuvassa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän pysähtyi tuvan ovelle ja huusi tupaan, ja silloin ilmestyi pitkä tummiin vaatteisiin puettu akka ovelle. Niilo kysyi, oliko hänellä ollut vieraita illalla ja keitä.
"Jumala minua vaivaista armahtakoon", sanoi hän, "täällä on ollut monta vierasta tänään, enemmän kuin kohtuullisesti, ja nyt ne kiitävät merta myöten saaliineen. Ehkä voitte saada heidät kiinni, mutta siitä on hyötyä heille eikä teille, koska te olette yksin ja heitä on ainakin parikymmentä."
"Ja keitä heidän vankinsa ovat, akka?" kysyi Niilo sellaisella äänellä, kuin olisi ollut tukahtumaisillaan.
"Jumala paratkoon, nuori herra, ne olivat ylhäisiä neitiä. Toinen oli marskin veljentytär, Briita-neiti, toinen oli tanskalainen neiti, nimeltä Iliana… Oli Herran onnettomuus, että heidän hevosensa olivat tuolla alangossa, muuten olisin yhtä varmaan pelastanut heidät, kuin he nyt ovat hukassa… Suurin joukko meni heidän kanssaan, sitten lähtivät muut vieden nuorta Tord-herraa…"
"Tiedättekö, mitä tietä ne kulkivat…?"
"Menkää tästä etelään suoraan Perniöön, niin sitä tietä löydätte heidät… Mutta sen sanon teille, että omaan tuhoonne riennätte; yksi mies, vaikkakin noin miehekäs, ei voita niitä kahtakymmentä."
Niilo oli jo matkassaan, ennenkuin akka oli loppuun asti puhunut. Puut vilahtelivat hänen ohitseen sulaen yhdeksi epäselväksi kasaksi, mutta eteenpäin hän meni mäkeä ylös ja mäkeä alas, levähtämättä.
Ratsastettuaan neljännestunnin, näki hän äkkiä muutamain tummain varjojen liikkuvan kentän yli, mutta hitaasti, ikäänkuin tuulen jättämä raskas pilvi, joka riippuu taivaan laella. Silmänräpäyksessä hän oli varjojen rinnalla; miekka välähti hänen kädessään ja ensimmäinen, jota sen terä kohtasi, kaatui hevosen selästä.
Siinä oli vaan kolme miestä, jotka kulettivat Tord Kaarlonpoikaa välissään. He pysähtyivät äkkiä tämän tulisen hyökkäyksen johdosta, ja mies joka ratsasti Tordin toisella puolen, käänsi äkkiä hevosensa ja pani miekan miekkaa, terän terää vasten. Mutta hän veti tällä kertaa miekkansa onnettomana hetkenä. Sen terä katkesi kappaleiksi, ja hän kaatui maahan kuten toverinsakin. Sillä välin tarttui kolmas Tordin hevosen ohjiin ja vei sitä mukanaan kentän yli. Niilo kannusti taas hevostaan koettaen saavuttaa heitä. Mutta heidän hevosensa olivat, jolleivät voimakkaammat, niin ainakin vähemmän rasittuneet, ja vaikka Niilo voikin aluksi seurata heitä, huomasi hän kuitenkin kohta, ettei voisi päästä niin lähelle, että saisi isketyksi rosvoa.