"Tord, Tord", huusi hän, "heittäydy hevosen selästä!"
Mutta Tord istui liikahtamatta, ja Niilo näki rosvon uhkaavan häntä miekallaan, joka oli hänen vapaassa kädessään. Silloin kannusti Niilo hevostaan viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen, joka vähensikin väliä ainakin muutaman hevosenmitan. Jos hänen kädessään olisi ollut sopiva kivi, olisi hän osannut sillä helposti vitaliveljestä. Mutta saman kuin kivi voi miekkakin tehdä; hän kohosi senvuoksi seisomaan jalustimiinsa, tähtäsi ja heitti miekan voimakkaasti rosvoa kohden.
Se lensi soikeassa kaaressa miestä kohden ja sattui häneen. Vangin hevosta pitelevä käsi heitti ohjakset, ja molemmat ratsumiehet seisattuivat silmänräpäykseksi, joten Niilo ehätti heidät. Vitaliveljen aikomus oli epäilemättä ruveta vastarintaan odottamatonta kostajaa vastaan, mutta hän muutti äkkiä tämän päätöksen huomatessaan, ettei Niilo ollutkaan aseeton, kuten hän oli luullut, vaan heilutti pitkää, leveää veistä kädessään. Hän käänsi hevosensa ja katosi salaman nopeudella ystävysten näkyvistä.
"Enkeli ei olisi voinut olla minulle tervetulleempi tänä hetkenä, Niilo … hakkaa vaan poikki nuo kirotut siteet, meillä on vielä aimo työ jäljellä. Ilianaa ja Briitaa viedään vitalilaivalle."
Nuorat, joilla Tordin jalat oli sidottu yhteen hevosen alle, olivat pikemmin poikki, kuin hän oli nämä sanat lausunut, ja sitten irroitettiin ne nuorat, joilla hänen kätensä oli sidottu selän taakse. Niilo sieppasi miekkansa ja antoi Tordille veitsensä, ja sitten antoivat he hevosten mennä hyppylaukassa rantaa kohden, jonka aaltojen loiske rupesi kohta kuulumaan. Sanaakaan vaihtamatta sujui matka. Kumpikin ajatteli vaan niiden vaaraa, jotka he toivoivat vielä kohtaavansa rannalla, ja kumpikin oli varmasti päättänyt uskaltaa henkensä heitä pelastaakseen, joten heidän ei tarvinnut siitä asiasta ajatuksiaan lausua. Sydän hurjasti sykkien ratsastivat he hetkisen kuluttua rantaan Perniön kirkon ohi. Kuu oli noussut levitellen pilvirepaleitten välistä hopeasäteitään aaltoilevalle merenselälle, toiselta puolen häämöitti Ruissalon ranta taajoine lehtoineen ja metsikköineen, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä lehdessä. Mutta ranta oli silmänkantamalta ihka tyhjä.
"Vene, Niilo, vene," huusi Tord, "meidän täytyy saada vene, vaikka se maksaisi puolet sukutilastamme!"
Niilo ratsasti rantaa pitkin sinnepäin, missä arveli perniöläisten kirkkoveneiden olevan. Tord seurasi häntä, ja he löysivätkin veneen ja airot. Mutta samassa he kuulivat ankaraa kavioin kopsetta takaansa, ja pian tuli viisi miestä näkyviin, jotka ratsastivat nelistäen rantaan.
"Halloo, reippaasti tehty, nuori herra!" huusi etumaisin niistä, "mutta varttokaa vähän, ja antakaa minulle airot, sillä näillä vesillä ei ole juuri leikittelemistä tällaisella ilmalla!"
Hän hyppäsi kiireesti ratsultaan ja juoksi veneeseen. Se oli Pietari.
"Riennä Perniöön Lauri-herran luo", huusi hän eräälle toisista talonpojista, jotka olivat myöskin astuneet ratsujensa selästä, "ja pyydä hänen hankkimaan teille veneen, ja tulkaa sitten kiireimmän kaupassa perään!"