Sitten lähti vene vesille, ja Pietarin voimakkaat kädet veivät heitä nopeasti ja varmasti levottomain aaltojen poikki Ruissaloa kohden. Pian he olivat rannalla ja näkivät ne veneet, joilla rosvot olivat tulleet vankeineen yli, ja silloin kiihtyi heidän kostonhimonsa yhä vimmatummaksi. Salaman nopeudella he juoksivat tuon kapean saaren yli ja olivat pian sen etelärannalla, joka oli silloin kuten nytkin autiohko ja pohjoisrantaa koleisempi.

Mutta he tulivat liian myöhään. Vitaliveljesten vene näkyi ulapalla ja se katosi juuri Kukkarokiven taakse, joka kumotti korkeana ja aavemaisena kuunvalossa kimmeltäväin aaltojen keskeltä.

"Niilo, tämä on turhaa!" huudahti Tord nojaten kalvennutta otsaansa ystävänsä olkapäätä vasten ja halaten häntä kaulasta.

Niilo seisoi kiukusta ja kivusta mykkänä tuijottaen vaahtoiselle selälle. Kukkarokiven takaa kuului kuin lentoon lähtevän jättiläislinnun siipien humina, ja pian ilmestyi kallion takaa rosvolaivan tumma kokka. Alus purjehti aivan heidän ohitseen. Peräkeulan puolesta näkyi muutamia tummia päitä, ja niiden välissä oli kaksi naishaamua, jotka ojentelivat käsiään taivasta kohden.

Ikäänkuin heidän epätoivolleen ivaksi teki laiva samassa pitkän mutkan ja kääntyi sitten täysin purjein ulapalle.

"Kautta elämäni", sanoi Niilo lopuksi tyynellä, syvällä äänellään, "huomispäivä ei ole vielä kovin vanha, kuin minä lähden merelle ajamaan noita kelvottomia takaa vaikkapa maailman ääriin asti."

II.

Kuninkaan viesti.

Aikaisin seuraavana aamuna olivat kaikki liikkeellä Turun linnassa. Marski oli jo edellisenä päivänä käskenyt väkensä valmistaumaan lähtöön, ja senvuoksi oli nyt paljon liikettä sekä linnanpihalla että etenkin Turun kaupungissa, johon suuri osa marskin asemiehiä oli sijoitettu. Kukaan ei tiennyt, mitä oli aikeissa, moniaat arvelivat puuhan tarkoittavan vanhaa Krister Niilonpoikaa, joka oli Viipurissa ja jonka sovintoon marskin kanssa rahvas ei ollut erikoisesti luottanut.

Linnantuvassa, jonka takassa roihusi uhkea halkovalkea, istui vanha harmaapartainen asepalvelija toinen käsi leväten miekankahvalla ja toinen leuvan tukena. Valkean edessä seisoi Klaus Lang, eräs huovien päällysmiehiä. Hän seisoi kädet selän takana katsellen valkeaan. Muita ei tuvassa ollut, ja varjot heiluivat pitkin sen pöytiä ja penkkiä. Kello oli vähän yli kaksi, että oli vielä pimeä, ja linnantupaa valaisi vaan takkavalkea.