"Voin, voin … minä tahdon olla sinun tukenasi" huudahti Kaarina jalolla ihastuksella. "Ja kuulkoot Jumala ja kaikki pyhimykset rukoukseni… Usko minua, Kaarlo, se aarre, joka oli Engelbrektillä, on sinunkin saavutettavissasi, eikä Ruotsin kohtalo riipu kultakaluista! Vahva, rehellinen tahto, jota ei mikään järkytä radaltaan, se on se aarre, joka niin korkealle kohotti Engelbrektin… Ole sinäkin kansan mies, äläkä pidä mitään päämäärää sitä korkeampana, ehkä ne loistanevatkin ja häikäisevät, niin sinä saavutat yhtä suuren ja kauniin kohtalon kuin Engelbrektkin!"
Hän oli ihana puhuessaan. Hänen otsaltaan sädehti kuin synnynnäisen majesteetin valo, ja rakkaus loisti niin lämpimästi hänen kirkkaista silmistään. Kaarlo tarttui ihastuksella hänen käteensä ja painoi sen rintaansa vasten.
"Mutta mitä päämäärää luulisit minun pitävän korkeampana kuin olla
Ruotsin kansan mies?" kysyi hän sitten.
"Kuninkaankruunua!" kuiskasi Kaarina-rouva.
"Kuninkaankruunua!" toisti Kaarlo ajatuksiinsa vaipuen. Siten hän lisäsi: "Mutta kuninkaankruunu olisi juuri ehto tullakseni Ruotsin ja sen kansan auttajaksi, ja entäpä jos Niilo Bonpojan ketju olisi kuninkaankruunun saamisen ehtona? — Ja sano, kuka on paremmin Ruotsin kansan mies kuin sen kuningas?"
Hän vaikeni, ja Kaarina-rouva, joka nojasi kyynäspäällään hänen hartiotaan vasten, laski miettiväisenä päänsä käsiinsä.
"Se on totta, mitä Engelbrekt lausui Vadstenassa, että kuningas Maunu Eerikinpojan jälkeen on Ruotsissa ollut pelkkiä tyranneja", jatkoi marski, enemmän itsekseen puhellen kuin vaimoonsa vaikuttaakseen. "Albrekt-kuningas, Eerik-kuningas ja, Jumala paratkoon, Kristofer-kuningaskin näyttävät olevan juuri sitä laatua… Mutta Ruotsin laki, jota parhaillaan korjataan ja joka kohta esitetään kuninkaan vahvistettavaksi, ei salli ulkomaisen miehen kantaa Ruotsin kruunua, ja niin totta kuin elän, ellei tähän tule pian muutosta, niin saadaan pian nähdä, että meistä tulee saksalaisten tai tanskalaisten orjia ikipäiviksi! Sanoppa nyt, Kaarina, sopiiko rehellisen miehen sitä suvaita, ja eikö hänen tule ennemmin käyttää joka keinoa sen poistamiseksi?"
"Kyllä, kyllä!" kuiskasi Kaarina.
"Mutta usko minua kun sanon", lisäsi Kaarlo, "ettei tämä käteni ole konsanaan käyttävä keinoja, jotka ritarikunniaani loukkaisivat, ja Niilo Bonpoika on minulle rakas, minä olen hänelle paljosta kiitollinen… Pois se minusta, että tekisin jotakin, joka olisi hänelle vahingoksi… Mutta hän ei halua sitä suuruutta, jota niin moni tavottelee…"
"Kukapa sentään tietää, Kaarlo", virkkoi Kaarina-rouva, "minusta ainakin näyttää, että te ajatte samaa asiaa, mutta eri teitä; sinä kuninkaankruunun avulla, hän taasen…"