"Niilo … sano pois, Kaarina!"
"Hän näyttää minusta käyvän sitä tietä, jota Engelbrekt kävi… Ehkä olette molemmat yhtä tarpeellisia suuren päämääränne, Ruotsin vapauttamisen hyväksi, ja Herra antakoon teille kummallekin siunaustaan runsaimmalla mitalla!"
Hän syleili Kaarloa ja nojasi päätään hänen rintaansa vasten. Tuli pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelu kääntyi toisaalle. He rupesivat haastelemaan matkasta kuninkaan luo, johon Kaarlo aikoi jonkun päivän perästä lähteä. Silloin astui huoneeseen vanha hovimestari, Erlanti-ukko, joka ei voinut erota rakkaasta Kaarlo-herrastaan, vaan tahtoi palvella häntä niinkauan kuin jaksoi jalkaa tai kättä liikuttaa.
Vanhuksen muoto oli hänen sisään tullessaan tavallista huolestuneempi. Koko hänen kasvonsa näyttivät lausuvan niitä painavia sanoja, jotka olivat alati hänen kielellään: "ollessanne Fågelvikin herrana olette tarpeeksi mahtava ja rikas." Niillä sanoilla hän tahtoi huomauttaa sekä sitä mieluisaa rauhaa, jota elämä tarjoisi tuossa uljaassa herraslinnassa, missä hän itse oli elänyt onnellisimmat päivänsä, että niiden pyrintöjen turhuutta, joiden tähden herransa puuhaili ja taisteli maailmassa. Marski huomasi heti jonkun tavattoman seikan painavan vanhusta, ja Kaarina-rouvakin pysähtyi kuulemaan, mitä hänellä oli asiana.
"Aina pahempaa ja pahempaa", lausui vanhus, "vitaliveljekset ovat vieneet Briita-neidin ja Iliana-neidin!"
Nämä sanat tekivät masentavan vaikutuksen marskiin ja Kaarina-rouvaan. Briita Kaarlontytär, nuoren Tordin sisar oli marskin suuri lemmikki, ja Iliana-neiti kuului sukuun, jonka kanssa marski ei tahtonut millään muotoa joutua epäsopuun. Nyt oli neito ollut hänen vieraanaan, ja hänen oli pidettävä vieraansa turvallisuudesta huolta. Hovimestari kertoi kaiken, mitä oli saanut tietää onnettomuudesta, joka oli tapahtunut luultavasti neitojen ratsastaessa takaisin Aylosista, johon he olivat lähteneet edellisenä päivänä. Muuan raisiolainen talonpoika oli tuskin tuntia sitten tullut Perniöstä ja kertonut asian. Kaksi nuorta herraa oli talonpojan tiedon mukaan tehnyt kaiken voitavansa neitoja pelastaakseen, mutta turhaan.
"Lähettäkää se talonpoika tänne", huusi marski, "minä tahdon itse puhua hänen kanssaan ja kutsukaa Klaus Lang myös… Kiesavita, minä ajan niitä rosvoja vaikka maailman ääriin asti!"
Hovimestari riensi täyttämään herransa käskyä, mutta kohtasi ovessa Niilo Bonpojan ja Tord Kaarlonpojan, jotka syöksyivät huoneeseen marskin luo. Tämä äimistyi nähdessään jälkimmäisen, jonka kiinnijoutumisesta hän oli juuri saanut silminnäkijältä tiedon, mutta ei ehtinyt tehdä mitään kysymyksiä. Tulijat vakuuttivat todeksi kertomuksen neitojen kauheasta kohtalosta.
"Ja nyt on pyyntömme teille, sukulaiseni", sanoi Tord, joka johti puhetta, "että annatte meille laivan ja miehistöä, niin lähdemme ajamaan takaa tuota merirosvokonnaa ja pelastamme neidot tai uhraamme henkemme."
"Taivaan nimessä Tord", huudahti Kaarlo, "tuskin kuulen sinun pelastuneen, kun tuodaan uusi onnettomuuden sanoma!… Niin, te saatte laivan kumpainenkin, ja itse saatte valita miehistäni apulaiset itsellenne… Ja täyttäköön turvattomain suojelija purjeenne hyvillä tuulilla… Minä lähden itse Tukholmaan ja odotan teitä siellä asianne toimittaneina miehinä."