"Teille ei minun tarvitse toivottaa onnea, Niilo", sanoi marski hänelle, "te olette nyt kerrassaan onnen kultapoikanen ja olette saanut niin paljon sen antimia, että saisitte mielestäni jakaa niitä vähän muillekin."
"Sittenpähän nähdään, kun ensikerran tavataan, onko retkelläni onnea vai ei!" vastasi Niilo.
Naurava ritari oli ovella, käsi lukossa, mutta pää sivulle käännettynä, ikäänkuin kuuntelisi puhujain sanoja, tahi olisi ollut poismenon aikeissa. Hänen epäröimisensä ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä hän katosi ovesta, juuri kuin marski kiitti Niiloa hänen viime-öisestä reippaasta toiminnastaan.
"Paljosta saan kiittää teitä, Niilo", sanoi marski tarttuen liikutuksella nuorukaisen käteen, "vieläpä osasta omaakin onneani, ja kuitenkin, Niilo … niin, kuulkaa se omasta suustani, kuitenkin minä kadehdin teitä ja soisin teidän onnenne pienemmäksi!"
Niilo ällistyi näistä sanoista ja katsoi tutkivasti marskia silmiin.
"Mutta usko minua samalla, Niilo", lisäsi hän puristaen hänen kättään, "että Kaarlo Knuutinpoika paljastaisi ensiksi miekkansa, jos tätä onneasi vaara uhkaisi."
"En ymmärrä sydämenne tarkoitusta", lausui Niilo, "mutta minä uskon, että te suotte minulle yhtä hyvää kuin minä suon teille. Mitä te minulta kadehtisitte, en tiedä… Te olette rikas ja mahtava, olette lähinnä kuningasta Ruotsinmaan mahtavin mies, minulla taasen ei ole muuta kuin hyvä miekkani, sillä sukuni monista tiloista on tuskin yhtäkään jälellä, kuten hyvin tiedätte…"
Marski nyökkäsi päätään vastaamatta ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
"Toivon, että kohtaamme toisemme iloisina Tukholmassa!" sanoi hän vihdoin laskien kätensä nuorukaisen olalle, samalla kuin hänen tutkiva katseensa näytti haluavan tunkea Niilon sielun pohjalle asti.
Puolta tuntia myöhemmin purjehti kaksi laivaa myötätuuleen Aurajokea pitkin.