Mies meni Niilon viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Sinä yönä kadotti äidinisänne ensi kerran kultaisen kaulaketjunsa!"
Niilo säpsähti ja katsoi terävästi mieheen, mutta tämä seisoi hievahtamatta ja katseli suurilla silmillään niin luottavaisesti ja totisesti häneen, että hänen epäilynsä hävisi.
"No, olkoon niin", sanoi hän kotvasen mietittyään, "tartu ruoriin sitten, mies, ja johtakoon kätesi sitä yhtä varmasti nytkin kuin äidinisäni aikoina!"
Mies nyökkäsi päätään ja astui rauhallisesti perään päin ottaen ruorin perämieheltä, joka oli tullut Turussa laivalle ja päässyt kokeneena laivamiehenä perämieheksi. Samassa liukui laiva kallion kylkeä myöten salmeen, jossa vesi kuohui ja vaahtosi, kun riehuva myrskytuuli puhalsi syösten laivaa kuin lastua aaltojen yli.
Mutta pitkä merikarhu seisoi tyynenä ja rauhallisena peräsimessä, ja laiva näytti mukautuvan hänen tahtoonsa kuin elävä olento ikään. Heti salmeen tultua oli tuuli tyyntyneempi, vaikka joka mies olikin vähän levotonna ja katseli arasti kapeaa solaa, jonka sivuilla näkyi siellä täällä kuohujen välistä vaarallisia salakaria, ja uloinna osoittivat valkovaahtoiset laineet vieläkin vaarallisempaa kohtaa, joka oli pelottanut laivuria salmen suussa. Miehistön mieli pysyi rauhatonna, sillä matka oli vähän omituinen ja samoin turkulaisen kertomus, joka kasvoi yhäti kulkiessaan miehestä mieheen. Hämärä tiheni, mutta vielä voi erottaa aaltojen vaahtoiset harjat, ja kiihtynyt mielikuvitus, joka kaikkea isontaa, oli tietysti heti valmis näkemään siinä haaksirikkoisten valkeita haamuja, jotka häälyivät hurjasti tanssien meren selällä odottaen uusia toveria leikkiinsä.
Yleinen kammo valtasi miehet, joista ei yksikään oikeastaan tiennyt, mitä pelko oli. Mutta nyt olikin heidän rohkeutensa aivan oudossa koetteessa, ja useinhan kauhistaakin pieni vaara, joka on tuntematon sellaistakin, joka häikäilemättä käypi suuriin vaaroihin, jotka vaan ovat heille vanhoja ja tuttuja. Lopuksi he tulivat miltei epätoivoon. He olivat kyllä valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraansa asti Niilo-herran edestä, mutta mennä suoraan helvettiin kuin sieluton karjalauma — sitä vastaan rupesi heidän luontonsa kapinoimaan.
Silloin katosi viimeinenkin päivänsäde. Oli pilkkopimeätä; tuuli pauhasi kallioiden välistä, ja laiva kitisi ja natisi kamalasti. Silloin syntyi miehiin kuisketta, joka yhä koveni, kunnes se oli kuin jalopeuran kiljuntaa, ennenkuin se katkoo köytensä riehuakseen ilmoille kaiken vankeudessa säästämänsä kiukun. Viimein lähestyi eräs heistä peräkeulaa, jossa Niilo Bonpoika seisoi lähellä perämiestä. Hän oli nojallaan laivanreunaa vastaan eikä nähnyt eikä kuullut tällä hetkellä muuta kuin aaltojen pauhua ja laivan natisemista sen kiitäessä eteenpäin hyppien ylös ja alas ikäänkuin ollakseen nimensä arvoinen.
"Herra Niilo", sanoi mies tultuaan lähemmäksi, ja ääni ilmaisi hänen mielensä olevan ankaran liikutuksen vallassa, "herra Niilo, tiedättekö, kuka peräsimessä on, tiedättekö, että hän on hullun ritarin palvelija?"
Niilo kääntyi mieheen päin ja näki tämän ja hänen takanaan olevan mustan miesjoukon. Mutta puhujan viereen ilmestyi muiden eteen turkulaislaivurin helposti tunnettu vartalo.