"Herra", lausui mies, "tällaisena yönä ei itse paholainenkaan voisi liikkua … me seuraamme teitä kuin yksi mies, sen kyllä tiedätte, mutta nyt viedään sekä teitä että meitä suoraan hornan kitaan, emmekä me voi sormellammekaan puolustaa itseämme … mutta siihen me emme suostu… Antakaa senvuoksi laskea ankkuri, herra Niilo, se on meidän yhteinen tahtomme, ja se on teidän omaksi parhaaksenne."
Tämä oli Niilolle koetuksen hetki, jota hän ei ollut odottanut, ja päästyään selville, mitä tarkoitettiin, valtasi hänet kiihkeä suuttumus. Häntä ei suututtanut ainoastaan miesten rohkeus, vaan vielä enemmän se uhkamielinen ja opettavainen ääni ja tapa, jolla se lausuttiin. Se kuohutti hänen vertansa niin, että hän tuskalla sai hillinneeksi itsensä.
Mutta peräsimessä olija oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Hän näytti tuskin huomaavaan laivalla syntynyttä meteliä. Kuitenkin säkenöivät hänen silmänsä, kun hän vähäväliä vilkaisi Niiloon, ja jos joku olisi voinut tarkata hänen kasvonilmeidensä vaihteita olisi selvästi huomannut, että hän seurasi tarkoin menoa laivalla, hoitaessaan varmalla kädellä peräsintä. Sitten hän lausui — ehkä tehdäkseen Niilon koettelemusta suuremmaksi:
"Tälle kohtaa ei ankkuri totisesti tartu … meidän täytyy eteenpäin tai kuolla! Mutta älkää huolehtiko, hyvät miehet, ettekö näe, että kuu on ylhäällä ja valaisee tietämme, kunhan vaan pääsemme tuon kallionkielekkeen ohi?"
Nämä sanat katkaisivat kerrassaan kaiken maltin. Koko tumma joukko liikkui eteenpäin, miekat kalahtelivat, ja siitä kuului tukahutettu raivonhuuto. Silmänräpäyksessä olisi kaikki ollut mennyttä. Mutta nopeammin kuin ajatus oli Niilo Bonpoika miesjoukon edessä paljastettu miekka kädessään.
"Kalpani ei ole koskaan vielä juonut ystävän verta", huusi hän, "mutta
Jumalan nimessä, joka ottaa askeleenkin, on kuoleman oma."
Samoinkuin susilauma säikähtää äkkinäistä tulen leimausta sävähtivät nämäkin miehet herransa voimakasta vihanpuuskaa. Mutta nuorukaisen sana oli yksi säkene vaan. Jos hän olisi hiukankaan epäröinyt, käden käänteenkin arvellut, olisi se ollut kuin veripisara sudelle. Mutta kapinoijat eivät ehtineet ensi tyrmistyksestään tointua, kun he saivat uuden puuskan herraltaan.
"Onko paholainen järkenne villinnyt", huusi hän, "oletteko te samoja, jotka valitsin marskin miesten joukosta tietäen ne uljaiksi ja rohkeamielisiksi miehiksi. Oletteko unhottaneet kaikki ne kerrat, joina olemme yhdessä käyneet ilomielin kuolemata vastaan, ja oletteko unhottaneet sen valan, jonka vannoitte minulle tälle matkalle lähteissämme? Kuulkaa miehet, minä en ole valaani unhottanut, minä palaan tältä retkeltäni voittajana, tahi en palaa ollenkaan … ja jos niin on ollakseen, että minun on tänä hetkenä kuoleminen, jos henkeni on teidän kauttanne hukkuva, teidän, joita olen pitänyt uljaimpina niistä monista sadoista, joita marskilla on, — niin, olkoon! tulkaa pois, minä en peräydy!"
Hänen vielä puhuissa liukui laiva kallionkielekkeen ohi, ja samassa välähti mitä kaunein kuutamo valaisten kirkkaasti Niilon kasvoja, joka seisoi valoon päin. Ja jos hänen sanansakin olivat jo sattuneet miesten sydämiin, niin masensi tämä näky heidät kokonaan. Heidän uhkansa ja raivonsa lauhtui, hän oli niin valoisana ja leppeänä heidän edessään, tuulen liehuttaissa hänen tuuheita hiuksiaan ja kypärän sulkatöyhtöä, että miehet unohtivat itsensä kokonaan. Paljastetut miekat vaipuivat alas, ja etumaisena seisovat loivat silmänsä maahan nuorukaisen leimuavan katseen edessä.
Silloin tarttui Niilo miekkansa kärkeen ja ojensi sen kahvan lähinnä seisovalle.