"Kas tuossa!" sanoi hän, "ota miekkani, minä annan henkeni teidän käsiinne … astukoon esiin, jolla on rohkeutta, lävistäköön hän sydämeni, minä odotan!"
Mutta mies, jota ojennetun miekan kahva oli koskettanut, pisti omansa tuppeen että helähti.
"Ei, ei!" huusi hän, ojentaen molemmat kätensä Niiloa kohden, "tuhat kertaa uhraisin elämäni teidän edestänne, herra Niilo … ja sen minä isken paikalla maahan, joka uskaltaa kohottaa sormenkin teitä vastaan … sanokaa miehet", huusi hän tovereihinsa kääntyen, "onko teidän joukossanne yhtäkään, joka ajattelee toisin! Hän astukoon esiin!"
Tuli kotvaseksi äänettömyys, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Jokaisen oli hetken juhlallisuus vallannut, ja juhlahetki onkin epäilemättä se hetki, jona henki voittaa ruumiin, totuus valheen. Nuorukaisen vapaa, rohkea ja avomielinen esiintyminen ja puhe vallitsi miesten hurjistuneen mielen. Muuten oli tämä heidän hurjuutensa, johon oli syynä väärä käsitys hetken vaarasta, johtunut etupäässä harhaan menneestä halustaan pelastaa juuri häntä, jota he uhkasivat, mutta jota he kaikki rakastivat. Heidän kiihtynyt verensä näytti kuitenkin vaativan jonkun uhrin, sillä nyt he kääntyivät turkulaislaivurin puoleen, joka koki turhaan vetäytyä syrjään.
"Tämä on sinulle supinastasi", huusi muuan iskien miestä niskaan, että tämä kompastui laivan kannelle. Ja useita nyrkkejä kohosi täydentämään rangaistusta.
Tämä oli jonkinlainen hyvitys nuorelle johtajalle ja samalla rangaistus niistä loruista, joilla mies oli saanut houkutelluksi miehet sopimattomaan tekoseensa. Mutta Niilo ei päästänyt tätäkään myrskyä valloilleen.
"Antaa miehen olla", sanoi hän, "pahin rangaistus on hänelle, että saa nähdä, kuinka urheat miehet käyvät kuolemaan!"
Laivuri raukka pujottelihe kuin ankerias miesten välitse ja katosi etukeulan puoleen.
"Ja minä kiitän teitä tästä hetkestä, miehet. Jos pääsemme hengissä tältä matkalta, niin saatte aina tietää minut uskolliseksi ystäväksenne … jos taas on niin sallittu, ettemme tältä retkeltä palaa, niin on iloista tietää teidät miehiksi eikä akoiksi, ja ehkäpä meidänkin muistoamme joskus lauletaan!"
"Terve teille, Niilo Bonpoika!" huusi nyt viisikymmentä karkeata ääntä, "me seuraamme teitä vaikka kuolemaan, terve, terve!"