Tämän tapahtuessa eivät Niilo ja miehet olleet huomanneet, että laiva kiiti nyt lisätyllä vauhdilla niillä avarammilla tiloilla, jotka aukenivat kallionkielekkeen ja siinä olevan vaarallisen paikan takaa. Laiva oli myöskin saanut toisenlaisen liikkeen. Oli kuin Hirvi olisi takertunut pakoretkellään pensaikkoon, josta ei päässyt mihinkään, — siinä se potki ja potki kärsimätönnä ja kaikilta puolin saarrettuna, se ponnisti viimein kaikki voimansa yrittäen tehdä epätoivoisen hypyn.
"Katsokaa laivuria, miehet", kuului perämiehen voimakas ääni, terävämpänä ja käskevämpänä kuin tavallisesti.
Nyt hajautui joukko, miehet katsahtivat ympärilleen, ja muutamat niistä kiiruhtivat ottamaan laivuria kiinni. Vuono oli tässä leveä, ja pohjoiseen päin se oli täynnä kallioita ja kareja, joita vastaan aallot murtuivat kamalasti pauhaten. Laivan peräpuolella taasen törötti alaston kallionkärki uhkaavana ja korkeana melkein laivaan asti, joka näytti olevan joka hetki vaarassa musertua sen teräviin särmiin.
Niilo jäi seisomaan peräsimen luo, miehet asettuivat seisomaan peräkeulan reunaa pitkin. Kaikki olivat ääneti. Oli kuin henki olisi kuiskannut joka miehen korvaan, että vaarallisin hetki oli tullut. Perämies oli syvään etukumarassa, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva kuin olisi hän mielinyt halaista sillä ilmakehän. Hänen koko voimansa näytti keskittyneen tanakkaan käteen. Äkkiä kuului etukeulan puolelta kimeä vihellys, joka tunki läpi myrskyn ja aaltojen pauhunkin. Se kuului samalta kuin suuren petolinnun vihellys, johon on sattunut kuolettava nuoli juuri kuin se levitti siipensä lähteäkseen pakoon; kuolontuska puristaa silloin sen rinnasta samallaisen kolkon ja vihlovan äänen. Kaikkien silmät kääntyivät kokkaan ja Niilokin astui pari askelta sinnepäin. Mutta Hirvi teki nyt sellaisen hyppäyksen, kuin olisi kerrassaan päässyt jostakin satimesta, ja kohta tunsi laivan tasaisesta keikunnasta ja hurjasta vauhdista, että oli tultu väljemmille vesille.
"Pelastetut!" kuului perämiehen voimakas ääni.
Mutta Niilo ja miehet eivät huomanneet sitä, sillä samassa toi kaksi kovakouraista miestä turkulaislaivuria laivan peräkeulaa kohden.
"Se roisto oli laskenut ankkurin", lausui toinen miehistä. "Se joutui pirunsolan aaveiden saaliiksi, kun minä iskin ankkuritouvin poikki, ja samassa hyppäsi Hirvi kurimuksesta pois… Silloin kirkaisi petturi, ja minä en tahdo marskin leipää syödä, ellei sillä koiralla ole ollut konnuuksia mielessä koko päivän…"
Nyrkin isku laivurin kuonolle tuli tämän puheen päättimeksi. Niilo katsoi häntä terävästi kasvoihin, mutta laivuri ei näyttänyt erityisesti välittävän kummastakaan.
"Jos on totta, mitä mies sanoo, laivuri", sanoi Niilo, "niin taidamme kulkea Kurjen perävedessä?"
Laivuri oli vaiti, ja Niilo jatkoi: