"Eikä se liene kaukanakaan, koska sinä luulet huutosi kuuluvan sinne!… Sinä huomaat kuitenkin, ettei viekkautesi ole paljoa hyödyttänyt, sillä me nipistämme sen yhtä varmaan, kuin olemme osanneet kulkea sen omaa reittiä… Kiireesti, miehet, sitokaa kavaltaja vahvoilla köysillä, kytkekää hänet kokkaraakaan, häneltä ei pidä jäädä mitään näkemättä, kun leikki alkaa!"
"Se odotus tulee teille pitkäksi, yhtä varmaan kuin teillä on enemmän kuin yksi vitaliveljes laivalla", sanoi laivuri, jonka kieli vihdoinkin irtautui, "sillä hornan kautta vannon, ettei tätä tietä kulje muut kuin vitaliveljekset."
Miehet säikähtivät, mutta Niilo toisti käskynsä.
"Tuolla hän on, tuo tuolla!" huusi laivuri puiden nyrkkiään perämiestä kohden, "mutta minä vannon taivaan ja helvetin kautta, että hänen sydänverensä vuotaa minun käteni kautta … hänen sydänverensä vuotaa kuin puristetun omenan mehu… Kuule, mies, valani, kuule! Sinä tunnet minut!"
Mutta Niilo oli jo kääntänyt hänelle selkänsä, ja miehet kiskoivat häntä kokkaan päin, pilkaten häntä törkeästi ja katkerasti, kuten sellaisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Samalla he suorittivat tehtävänsä mitä tarkimmasti, ja kun mies oli saatu sidotuksi pitkäkseen keularaa'alle, antoi toinen miehistä hänelle iskun kaupantekijäisiksi lausuen:
"Makaa siinä nyt ja tuumi valaas, lemmon merisusi!… Kun Hirvi sysää sarvensa Kurkeen, niin taidat saada jatkaa matkaasi Kurjen mastonhuipussa, ja kun sinne pääset kiikkumaan, niin mahdat vähemmän irvistellä, kuin olet tänään irvistellyt!"
Mutta vaara oli nyt ohi ja mieliala laivalla rauhoittui. Joka mies tunsi itsessään enemmän voimia, lisääntynyttä toivoa, kuten aina voitetun vaaran jälkeen. Näköpiiri laajeni yhä, ja myrsky tuntui yhä heikommalta, kuta kauemmaksi tultiin vaarallisesta salmesta, ja Kihdin salmen avara selkä leveni Hirven kokan eteen. Mies toisensa perään katosi kannen alle mennäkseen nukkumaan. Lopulta ei kannella ollut muita kuin Niilo, joka seisoi yhä perämiehen vieressä, ja vahtivuorossa oleva mies kokassa, jonka raskaat askeleet tömähtelivät yön hiljaisuudessa.
"Kuinka luulet, ukko", kysyi Niilo, katseltuaan jonkun aikaa aavaa merta ja aaltojen korkeutta, "kuinka luulet, saavutammeko sen, ennenkuin se pääsee pujahtamaan Ahvenan saaristoon?"
"Sitä en usko", vastasi mies, "se on päässyt vähän liiaksi edelle…
Mutta me pidämme suuntaa Lapvettä ja Kumlinkia kohden; ellei
Tord-herrakin ole saanut vitaliveljeä peräsimeensä, niin arvelen, että
huomenna otamme sen kiinni, piileilköön missä tahansa!"
"Jumala suokoon?" lausui Niilo, "minun mielestäni he tarvitsevat perämiehensä itse!"