"Mutta parempaa palvelusta ne tuskin tekevät itselleen kuin johtamalla vainoojiansa… Te olitte liian hätäisiä, herra Niilo, sekä te että Tord-herra … he aavistivat hyvin, mitä aiottiin ja tarjoutuivat senvuoksi…"
"Kirotut! … ne pääsevät siis käsistämme!"
"Sitä ei tiedä, mutta marskin miehissä on monta entistä vitaliveljeä, ja Tord-herrallakin on hyvää ja luotettavaa väkeä laivallaan!"
"Oletko sinäkin ollut vitaliveljenä, kuten tuo petturiraukka sanoi?" kysyi Niilo, tyyntyneenä Tordiin nähden ja päästyään pelosta, ettei asia onnistuisi.
"Minä olin äidinisänne miehiä, herra Niilo!" vastasi mies, öinen väre äänessään.
Tämä seikka ja äidinisän nimen mainitseminen saattoivat Niilo Bonpojan ajatukset toisaalle. Hän muisti nyt, että mies oli sanonut peräsimeen tarttuessaan hänen äidinisänsä kadottaneen vaarallisessa salmessa sen kaulaketjun, jonka hän oli sitten testamentannut nimensä mukana tyttärenpojalleen. Kokonainen maailma uusia kuvia ja haamuja sukeltui samassa hänen mieleensä. Äidinisä, tuo tuima, karkea merirosvo kuvastui hänen muistoonsa ja hänen rinnallaan oli äitivainajan lempeä haamu, ja samalla hän tunsi kalliin sukukoristeen kivien painavan ihokkaan alla kaulaansa. Ritarivanhus näytti osoittavan rautakintaisella kädellään koristeeseen päin, äidin viitatessa hymyillen korkeuteen päin, ja nuorukaisen kasvoille levisi surumielinen hymy, joka ilmaisi mitä tunteita nämä haamut hänessä herättivät.
Niilo oli kantanut tätä kaulaketjua kauan tietämättään, kunnes löysi sen sattumalta ihokkaansa sisästä, kun taisteltiin viimeksi hänen setäänsä Niilo Steeninpoikaa vastaan. Hän ei tiennyt, milloin oli sen saanut, eikä se ollut suinkaan tuonut hänelle sitä onnea ja sisäistä rauhaa, kuin hän oli uneksinut, ennenkuin tiesi miten saisi sen käsiinsä. Olivatpa vaan varsin epämääräisiä sen herättämät tunteet. Sillä mitä olikaan sen vuoksi tehty ja tapahtunut? Siitä asti, kuin hän sai kuulla sairaalta äidiltään äidinisänsä testamentin, siihen kunnes hän ensi kerran näki tämän kummallisen kalun, oli hän kokenut paljon. Senvuoksi oli verta vuodatettu ja rikoksia tehty, sen salainen tenhovoima oli sytyttänyt palamaan intohimoja, joiden rinnalla ystävyys, sukulaisuus ja kaikki jalo ja pyhä oli maahan tallattu. Eipä siis ollut ihmettä, että Niilo Bonpoika tunsi koko kapinetta kohtaan enemmän kammoa kuin halua sitä omistaa.
Tosin oli kullalla viekoitteleva loiste, ja jalokivien välke saattoi kyllä lumota ihmismielen, vaikkei hän olisikaan tuntenut sen salaista voimaa, mutta tämä ei voinut himmentää niitä synkkiä varjoja, joita tämä ketju aina herätti nuorukaisen mielessä. Se saattoi vaan useinkin hänen muistamaan erästä miestä, joka oli aina persoonallisessa seurustelussaan tehnyt nuorukaiseen syvän ja pysyväisen vaikutuksen tämän sitä tajuamattakaan ja jonka vaikutuksen Tuomas-piispan opetukset olivat tehneet sellaiseksi, ettei hän kunnioittanut pyhimyksiäkään niin paljon. Tämä muisto, suuren Engelbrektin muisto ja se rakkaus, jota Niilon ja jokaisen ruotsalaisen sydän tunsi häntä kohtaan, oli myöskin taikakalu, jonka loiste oli katoomatonta laatua. Hänestä tuntui, kun hän aatteissaan vertasi niitä toisiinsa, että toinen veti häntä maahan, toinen taivaaseen. Mitenkä voisi hän siis epäröidä, kumman valitsisi? Hymy kohosi hänen huulilleen osoittaen kuinka vähäarvoisena hän piti äidinisänsä kallista perintöä.
"Sinä tunnet äidinisäni kaulaketjun historian, mies?" kysyi Niilo peräänpitäjään kääntyen.
"Osittain", vastasi mies, "ainakin senverran, että pelkään sitä enemmän kuin äskeistä pirunsolaa!"