"Olet siis siinä asiassa päässyt kauemmaksi kuin moni muu!" lausui
Niilo.
"Kuta enemmän muut ovat sitä tavotelleet, ja kuta enemmän he ovat sitä saavuttaakseen panneet alttiiksi, sitä synkemmin olen minä sitä kironnut, ja yksinkertaisen järkeni mukaan luulen, että sen yli lepää enemmän kirousta kuin siunausta! Eikä ankara ritari, Sven Sturekaan, jolla se oli ennen teitä, ollut minun nähdäkseni onnellisempi sitä omistaessaan kuin muutenkaan. Minusta se oli, kuten hänen ystävänsäkin kerran sanoi, helvetinkalu, joka voi ryöstää voiman todelliselta ritariketjulta, jota joka ritari kantaa sydämessään."
"Lienet oleskellut hyvinkin lähellä äidinisääni ja hänen ystäväänsä, koska he puhuivat tuollaisista sinun kuultesi?"
"Kuten sanotte; niin olinkin, ja kun hän hukkasi kaulaketjunsa pirunsolassa, joksi hän aina kutsui äskeistä vaarallista salmea, niin juuri minä ja hänen ystävänsä hankimme sen hänelle takaisin."
"Mutta eikö hän menettänyt sitä Landskronassa Gotlannissa?" kysyi
Niilo.
"Niinpä niin, siten hän itse sanoi aina, mutta asia oli näin. Mies, joka vei kaulaketjun yöllä, huomattiin heti, ja aamulla näimme hänen soutavan salmeen päin. Sven-ritarin tahdosta annettiin laivan mennä hänen peräänsä. Raivoissaan ei hän välittänyt muusta kuin taikakalun takaisin saamisesta. Hänelle sanottiin, että hänen laivansa oli mahdotonta kulkea salmen läpi ja että oli sulaa hulluutta sitä yrittääkään, mutta hän huusi, että eteenpäin on mentävä, vaikka suoraan helvettiin. Niin mentiin salmeen ja aika vauhtia mentiinkin. Käytti jo erän siltäkin, että me saavutamme karkurin, mutta samassa näimme sen lähestyvän muuatta laivaa, joka oli pirunsolan tuolla puolen. Hän nousi siihen, ja laiva lähti purjehtimaan. Sven-ritari pui kiukusta nyrkkiään, ja samassa törmäsi laiva kariin ja rupesi vuotamaan. Me emme tunteneet tarpeeksi väylää silloin, meidän olisi pitänyt pysytellä lähempänä vuorenseinää. Vuoto ei ollut kuitenkaan aivan paha. Me saimme sen korjatuksi ja läksimme laivaa takaa ajamaan. Mutta se oli sellainen purjehtija, ettemme olleet vielä moista nähneet. Mahdotonta oli meidän sitä saavuttaa, ja kun saimme silmiimme Landskronan huiput, oli se hävinnyt."
"Laivako?"
"Ei, mies. Laivalla ei ollut enää vähääkään kiirettä, ja ritari nuuskitutti joka kolon siinä ja joka miehen samoin, mutta ei löytänyt mitään. Laivuri intti ritarin olevan aivan harhassa. Se oli ollut peräti toinen laiva, hän oli muka nähnyt siitä laskettavan venettä vesille samana hetkenä, jona hän oli huomannut ritarin purjeen pohjoisesta päin. Mutta tämä laiva oli hänen sanainsa mukaan kadonnut Hammar-niemen taa. Me olimme kuin noidutut, mutta ritari päätti purjehtia rantaa pitkin; me purjehdimmekin, mutta laivaa emme nähneet. En ole koskaan nähnyt Sven-ritaria sellaisena, kuin hän silloin oli. Mutta kullakin on aikansa. Me astuimme maihin Gotlantiin, se tapahtui maaliskuun ensi päivinä 1398, ja saman kuun lopulla saapui ritarikunnan laivasto Preussista, johtajanaan ritarikunnan mestari, Konrad von Jungingen."
"Ja onni?" kysyi Niilo.
"Onni oli mennyt kaulaketjun mukana… Huomatkaa sentään, että siihen saattoi yhtä hyvin olla syynä Sven-ritarin oma epätoivo, hän sai tuskin yhtä selvää ajatusta ajatelleeksi, hänen tavallinen voimansa ja reippautensa oli kuin pois puhallettu… Minun käsittääkseni oli tämä yhtä paljon, ellei enemmän kuin kaulaketjun menettäminen syynä niihin onnettomuuksiin, joita siitä pitäin meitä kohtasi. Summa vaan oli, että kaikki meni takaperoon sekä Landskronan että sittemmin Visbyn luona. Porvarit eivät ottaneet kuullakseenkaan sodankäynnistä ritarikunnan suurmestaria vastaan, ja kun tämä toi ritarijoukkonsa kaupunkia vastaan, ei Juhana-herttualla ja Sven-ritarilla ollut vallassaan muuta kuin Seilitorni ja Hoikkaheikki. Sinä päivänä tuli tuima herranilma, muistan sen kuin eilisen päivän, mutta Sven-herra asteli edestakaisin Seilitornissa, ajatellen yhä kadonnutta kaulaketjuaan, ikäänkuin olisi aivan järkensä menettänyt. Ja siltipä niin kävikin. Keskustelut aljettiin, ja moniaan päivän kuluttua oli kaikki valmiina. Pitkänäperjantaina allekirjoitettiin sopimus kaupungin antaumisesta ja pääsiäispäivänä marssivat ritarit kaupunkiin. Laivasto — johon kuului kokonaista 48 alusta — purjehti samalla Visbyn satamaan."