Vanhan uroon sanat tekivät syvän vaikutuksen Niiloon. Se ikäänkuin vahvisti hänen omaa käsitystään tuosta onnettomuutta tuottavasta kalusta. Ehkäpä vaikutti miehen kertomuksen omituinen väritys ja se voima, joka johtui hänen hurskaasta ja, kenties, yksinkertaisesta, mutta eloisasta ja vakuuttavasta varmuudestaan — ehkäpä vaikutti tämä osaltaan melkoisesti siihen, että hänen sydämessään vahvistui totuuden; voima valheen rinnalla ja tosielämän voima varjokuvan rinnalla. Mies oli yksinkertainen ja vähäpätöinen, ja nuoruus ja voima ei ole halukas kuuntelemaan yksinkertaisuuden viisautta. Mutta kun tämä viisaus puhuu sydämelle, joka jo on avoinna kaikelle, mikä on suurta ja pyhää, niin silloin hälvenee kuoren ylenkatsottu vähäpätöisyys, ja totuuden voima vaikuttaa välittömästi, samoinkuin kultarahaa lyödessä voi karkeinkin käsi painaa kullalle muodon, kun muotti on vaan valmis.
"Koska tiedät näin paljon, mies", sanoi Niilo hetkisen perästä, "niin tietänet senkin, kuinka äidinisäni sittemmin sai kaulaketjunsa takaisin?"
"Sitä en tiedä", vastasi mies, "mutta mukana olin kyllä, kun hän sen sai takaisin. Se annettiin hänelle silloin muutamilla hyvillä sanoilla, joita ritarin olisi pitänyt noudattaa, jos hän olisi viisas ollut. Mutta asia oli nyt senlaatuinen, että kaulaketju oli peräti kasvanut hänen sieluunsa, sen avulla hän näki ja kuuli, eli ja toimi … ja senvuoksi oli hän mihinkään kykenemätön, kun se oli poissa! Hän risteili kyllä Suomen ja Ruotsin saaristoissa ja katsasteli Pohjan rannoilla olevia monia linnoja, jotka olivat hänen ja Knuutti Bonpojan vallassa, mutta jo vuoden 1398 kuluessa menetettiin ne toinen toisensa perään, kun Knuutti oli ensiksi häätynyt luovuttamaan Turun linnan Margaretalle. Siihen suuntaan asiat sitten kulkivat, kunnes ei ollut muuta neuvoa kuin antautua armoille. Silloin, juuri suurimman hädän hetkenä, sai hän kaulaketjun takaisin, ja silloin tuli hänestä entinen mies. Nyt hän taas sekä näki että kuuli, ja varmaan olisi hän voinut ottaa omansa takaisin ja uudistaa valtansa, mutta keskustelut tulivat väliin, ja kuningatar ja hän ojensivat toisilleen sovinnon kättä, joten Sven-herra todella voittikin enemmän kuin hän olisi muuten voittanut."
"Kuka hänelle antoi uudestaan ketjun?" kysyi Niilo.
"Hm … hänen hyvä ystävänsä, Fjalar-ritari", vastasi mies vitkaan.
"Ja minkä neuvon hän antoi samalla?"
"Että hän uhraisi taikakalun pyhälle kirkolle! Mutta Sven-ritari ei tehnyt niin … hän piti sitä kuolemaansa asti. Senverran vaikutti hurskaan ritarin puhe kuitenkin, että hän luopui siitä viimeisenä elinvuotenaan, ja sen te tuntenette paremmin kuin minä, koska kapine kerran on hallussanne. Ankara herravainaja lähti Visbyhyn, ja sieltä palatessaan ei hänellä enää ollut ketjua. Mihin hän oli sen pannut, ei kukaan tietänyt, mutta kuolinvuoteellaan oli hänellä pitkä keskustelu tyttärensä, teidän äitinne, Kaarina-rouvan kanssa, ja talonväki luuli hänen silloin ilmaisseen kaulaketjun salaisuuden."
Niilo muisti elävästi äitinsä sanat, tämän kertoessa, missä kaulaketju oli, että äidinisä oli antanut hänen itsensä päättää, tahtoiko kaulaketjua vai ei, ja että ellei hän tahtoisi, niin saisi se olla kätkössään tuomiopäivään asti. Sekö oli ainoa apu ystävän neuvosta? Mutta ellei se tehnyt muuta vaikutusta vanhaan ritariin, joka oli monen monta vuotta lämmitellyt tämän ihmeellisen kalun taikasäteissä, ellei se saanut häntä muuta tekemään kuin antamaan tyttärenpoikansa vapaasti päättää, huolisiko onnenkalusta vai ei, niin herätti se sensijaan tässä ajatuksen, joka kerrassaan täytti hänen sielunsa. Hän päätti uhrata sen pyhälle kirkolle, ja samassa kuin tämä ajatus syntyi, ilmestyi hänen sydämensä pyhästöön kuin tähtikirjaimilla toinenkin ajatus, nimittäin että hän ripustaisi ketjun jonkun pyhimyksen kaulaan kirkossa, joka oli jostakin syystä ollut ritarin ystävälle rakas. Hän kysyi senvuoksi mieheltä tätä, mutta hän ei tiennyt antaa siihen mitään tyydyttävää selitystä.
"Eikö tämä Fjalar-ritari sitten milloinkaan halunnut onnenketjua?" kysyi Niilo.
"Jos hän olisi sitä halunnut, niin miksei hän pitänyt sitä, kun se kerran oli hänellä Sven-ritarin siitä mitään tietämättä?… Ei, ei, Niilo-herra, siksi paljon oli Fjalar-ritari nähnyt maailmaa!"