I.
Engelbrektin haudalla.
Örebrohon ratsasti joukko ratsumiehiä. Se oli jaettu useampiin osastoihin. Ensinnä tuli moniaita yksinkertaisia asemiehiä, jotka voivat nähtävästi vaivoin hillitä virmoja ratsujansa. Vähän matkaa näistä ratsasti erinomaisen uhkealla ja säveällä hevosella vanhempi mies yllään pitkä kaapu, jollaisia piispat siihen aikaan käyttivät matkoillaan. Hänen vierellään ratsasti nuorukainen, leppeillä kasvoillaan omituinen ilme tyyneyttä, voimaa, päättäväisyyttä ja jumalisuutta. Aivan näiden perässä tuli huovijoukko, etunenässä kaksi harmaapäistä miestä. Käskevästä silmäyksestä, jolla toinen tuontuostakin vilkaisi takana tulijoihin, saattoi päättää hänet koko ratsujoukon päälliköksi.
Piispankaapuun puettu mies oli Strengnäsin piispa Tuomas. Hän oli tulossa Segersjön piispankartanosta, joka oli Hjelmarin etelärannalla lähellä Göksholmia. Huovit olivat hänen seurueensa; tämän ajan tapa oli sellainen, että ylhäisillä herroilla, sekä hengellisillä että maallisilla oli aina suuret seurueet aseellista väkeä mukanaan, kun he mailla matkustelivat, ja useinkin mitattiin heidän arvoaan seurueittensa suuruuden mukaan. Nuorukainen hänen rinnallaan oli Niilo Bonpoika. Hän kuului siihen laajaan sukuun, jonka kilven toinen puoli oli maalattu mustaksi, toinen valkeaksi, ja jolla senvuoksi oli nimi Natt och Dag [Yö ja päivä]. Yhdeksännestä vuodestaan asti oli hän oleskellut Tuomas-piispan luona. Aikaisemman lapsuutensa oli hän viettänyt kodissaan, osittain Bergundassa, osittain Ekesjössä, jotka molemmat ovat Smålannissa. Siihen asti oli hänen kasvatuksestaan pitänyt huolta etupäässä äitinsä, rouva Kaarina Sture sekä eräs nuori teini Vexiön piispankoulusta. Piispan luona oleskelu oli ollut kuin kotona aletun opetuksen jatkoa, vaikka hän samalla oli piispan aseenkantajana. Tähän aikaan oli hyvin tavallista, että ylhäisten miesten pojat palvelivat nuoruudessaan piispoja ja muita arvossa pidettyjä miehiä, mikä muistuttaa sitä entisaikain tapaa, että isä antoi poikansa jo varsin nuorena jonkun ystävän kasvatettavaksi, ettei häntä liiaksi hemmoiteltaisi kotona.
Piispan kasvot olivat vakavat, melkeinpä surulliset, kun hän ratsastaessaan katua pitkin katseli milloin linnaa, milloin kaupungin kirkontornia. Sama surumielisyys näkyi painavan koko seuruetta, erittäinkin näytti huovien päällikkö karmealta. Yksi ainoa poikkeus oli, jota ei suru näyttänyt painavan, nimittäin viimeksi mainitun vierellä ratsastava ritari.
Tämä mies oli sangen kummallisen näköinen sekä kasvojensa että pukunsa puolesta. Syvät arvet, joita oli ristin rastin hänen otsallaan ja toisella poskellaan, osoittivat hänen olleen monissa kuumissa taisteluissa. Nämä merkit olivat rumentaneet alkuaan ehkä hyvinkin kauniit kasvot, nyt olivat ne todellakin kauheat. Nenä oli typistetty, ja leuka oli halkinainen. Hänen kasvonsa ilmaisivat sekä tavatonta voimaa että kestävyyttä. Samoja ominaisuuksia hohti myöskin sankkain kulmakarvain alta säihkyvistä silmistä. Tukka oli lyhyeksi keritty melkein harjamainen, niinikään parta. Pukuna oli hänellä viheriä ihokas, ja hartioilla riippui kantapäille asti yltävä viitta, joka oli molemmin puolin halki leikattu, joten vasemmalta oli näkyvissä leveä lyömämiekka ja oikealta suuri puukko eli tikari; käsivarret olivat aivan vapaat. Päässä oli hänellä matala, tummanharmaa, leveälierinen hattu.
Ja tämä mies oli ainoa, mitä oli hymyilevää koko joukossa piispasta alimpaan asemieheen asti. Näyttipä melkein siltä, että ritari sai hillitäkin itseään äänekkääseen nauruun purskahtamasta. Vähän väliä katsoa vilkaisi hän yksitotiseen huovipäällikköön, huulensa liikahtelivat, häntä näytti haluttavan puhua; puhumishalunsa hän kuitenkin hillitsi. Ainoastaan kun hän sattui katsahtamaan edellä ratsastavaan nuoreen Niilo Bonpoikaan, hävisi hymy, ja vakava ilme tuli hänen kasvoilleen; mutta sekin vaihtui heti, ikäänkuin itseään peläten, huolettomaan hymyyn.
Muutamia porvareita ja sattumalta kaupungissa oleskelevia talonpoikia tuli saattoa vastaan; he pysähtyivät ja paljastivat kunnioittaen päänsä kaikkien rakastamalle piispalle, jonka jokainen tiesi Engelbrektin ystäväksi. Mutta kun piispa oli ratsastanut sivu, jäivät he kummastellen katselemaan viheriäpukuista, valkoviittaista ritaria. Korkeat herrat olivat jotenkin yleisesti tunnettuja, sillä he liikuskelivat aina vähin ylt'ympäri maassa, eritoten olivat Tuomas-piispan seuralaiset kansalle tuttuja, mutta tätä ritaria ei kukaan tuntenut. Jos hänellä olisi edes ollut ritarikunnan merkki viitassaan, niin olisi häntä voinut luulla johonkin sellaiseen kuuluvaksi, mutta sitäkään ei hänellä ollut.
Piispa pysähtyi vasta rakennetun luostarin eteen; sieltä tuli oitis muutamia munkkia, jotka nöyrästi auttoivat häntä alas hevosen selästä. Samassa ajaa karahutti vastaiselta puolelta joukko ratsumiehiä piispaa kohden. Niiden etunenässä ratsasti korkeavartaloinen ritari, jonka kasvot olivat avomieliset ja miehekkäät. Hänen yllään oli punainen, kultaneuleinen ihokas ja hartioillaan liehui lyhyt, vaaleansininen levätti. Leveällä rinnalla oli kullalla ommeltu monikoristeinen vene — Bonde-suvun vaakuna. Saavuttuaan piispan luo pysähtyi ritari tervehtäin sekä astui ratsultaan, jonka ohjakset eräs miehistä otti haltuunsa.
"Jumala siunatkoon teitä, kunnianarvoisa isä, piispa Tuomas", lausui hän käyden piispaa kohden, "en luullut teitä täällä tapaavani!"