"Enemmän on minulla syytä ihmetellä sitä, että näen teidät täällä, herra marski… Teillä on kiirekin, ikäänkuin vihollista ajaisitte."
"Näinä aikoina ei jokainen, jonka tapaa, ole ystävä, vaikka nyt toivon ystävän tavanneeni!" vastasi marski tuttavallisesti hymyillen. "Mutta koska te nyt olette täällä", lausui hän vielä, "niin pyydän keskustelua kanssanne tulevasta Vadstenan kokouksesta ja muista tärkeistä asioista."
"Olkaa tervetullut, herra marski, minua ei estä mikään teitä kuulemasta!"
Piispa ja marski, herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), läksivät yhdessä luostariin. Luostarisalissa lausui piispa Niilo Bonpojalle, Kaarlo-herran astuessa eteenpäin:
"Paljoa enemmän olisin halunnut puhua sinulle, poikani, mutta me näemme toisemme vielä Engelbrektin haudalla!"
Nuorukainen lähti katsoen luottavasti kasvattajaansa; piispa kääntyi marskiin päin ja pyysi häntä istumaan.
Oli ollut jo iltapuoli — päivä oli kaunis kevätpäivä toukokuun lopulla — piispan ratsastaessa Örebrohon, senvuoksi tuli ilta, ennenkuin Niilo Bonpoika sai toimitetuksi kaikki aseenkantajan tehtävät. Marski oli yhä vielä hänen herransa luona, ja hän oli kahden vaiheella, menisikö keskustelevain herrain luo vai piispan määräämälle omituiselle yhtymäpaikalle.
Silloin tuli katua pitkin mies, joka jo kaukaa näytti tarkastelevan nuorukaista ja läheni häntä sitten hymyillen.
"Tämäpä hyvin sattui, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "en osannut toivoa näkeväni sinua täällä; onko herrasikin täällä?"
Niilo Bonpoika myönsi tämän, mutta näytti niin totiselta, että ystävänsä kysyi syytä siihen.