"Te kysytte sitä, Herman Berman", sanoi hän. "Minussa ainakin herätti tämä kaupunki, sen linna ja kirkko kohta vakavia ajatuksia. Vielä on kirkko suuren sankarimme väen hallussa ja hänen omat maalliset jäännöksensä, jotka sinne ovat haudatut, ovat tuskin vielä ehtineet kokonaan kylmetä."
"Me emme tunne paljon toisiamme", vastasi Herman, "sentähden ei minulla ole oikeutta vaatia luottamustanne, mutta minä tiedän, kuinka te häntä rakastitte, ja kuinka kallis hänen muistonsa on teille, ja sen enempää en tarvitse tarjotakseni kättäni ja ystävyyttäni. Jos tarvitsette joskus ystävää, johon voitte kaikessa luottaa, niin muistakaa Herman Bermania? Nyt lähden puhuttelemaan herraanne, piispaa!"
Herman meni luostarin portista sisään; Niilo jäi seisomaan ja kuunteli menijän kannusten kilinää, jonka yhtäkkiä hämmensi lyhyt naurunhohotus ja samassa tuli luostarin käytävästä näkyviin se, josta ääni lähti. Nauraja oli viheriä ritari.
"Täällä te seisotte, junkkeri Niilo", sanoi hän seisattuen kiviportaille, "täällä te seisotte haaveillen kultakannuksista ja ritariketjuista, he-he-he… Kunnia ja kulta … he-he-he … kuinka se laulu taas onkaan … kunnia ja kulta…
"ne lentää tahtoi niinkuin lintuset, vapaina kiertää maat ja manteret!"
Naurava ritari katseli, silmissään omituinen loiste, Niilo Bonpoikaa, joka puolestaan ei tiennyt, kuinka käsittäisi ritarin sanat. Vertailu nuoruuden ylpeäin unelmain ja vanhuuden katkeran kokemuksen välillä tuli niin odottamatta, ja hänen naurunsa, tuo hytkivä — niin sanoaksemme — puolinauru tuntui melkein pilanteolta, ikäänkuin ei ritari itse olisi ajatellut sanainsa sisempää tarkoitusta, tai kuin olisi hän juuri naurullaan halunnut peittää sitä, että sen tajusi.
Äkkiä väistyi ritari porttikäytävään ja piiloutui portin taa, jossa jo oli pimeä. Niilo Bonpoika katseli ihmeissään ympärilleen keksiäkseen syytä hänen kummalliseen käytökseensä. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin erään naisen tulevan katua pitkin. Mutta hänen tulonsa ei mahtanut olla siihen syynä, varsinkin kuin nuorukainen huomasi, naisen tultua lähemmäksi, hänet äidinisänsä, herra Sven Sturen kaukaiseksi sukulaiseksi. Iältään oli tämä Svenin tytärtä, Niilon äitiä, Kaarina-rouvaa nuorempi. Niilo olisi mielellään tehnyt niinkuin ritarikin, jos se olisi käynyt laatuun — hänkään ei suuria välittänyt Bengta-rouvasta. Nyt ei hänen kuitenkaan auttanut muu kuin seisoa missä seisoi, sillä Bengta-rouva oli jo hänet huomannut; hän pysähtyi ja tuijotti hetken Niiloon läpitunkevilla silmillään. Vastenmielisesti näkyi hänkin vastaavan nuorukaisen kunnioittavaan tervehdykseen.
Mitään lausumatta jatkoi hän kuitenkin matkaansa, katsahtaen sentään pari kertaa taakseen, ikäänkuin peläten nuorukaisen lähtevän häntä seuraamaan.
Nyt pilkisti viheriä ritari varovasti portin takaa, ja nähdessään Bengta-rouvan kääntyvän eräässä kulmassa kadun toisessa päässä, astui hän notkein askelin kiviportaita alas ja riensi kiireesti hänen jälkeensä. Niilo Bonpoikaa ihmetytti tämä ja hän päätti äkkiä seurata ritaria, nähdäkseen miksi tämä niin innokkaasti tavotteli kiinni samaa, jota ensin oli huolellisesti välttänyt.
Hänkin siis läksi katua pitkin, kääntyi samassa kulmassa, jossa Bengta ja ritarikin olivat kääntyneet, ja kiiruhti kulkuaan, etteivät nämä pääsisi hänen näkyvistään. Vihdoin hän pysähtyi ja ilme hänen kasvoillaan muuttui. Hurskas totisuus, joka oli haihtunut, kun hän innoissaan yritti saada selkoa salaperäisten iltakulkijain vehkeistä, ilmestyi niihin taas. Hän näki nimittäin aivan edessään kirkkomaan muurin, sitten hän kuitenkin lähestyi epäröivin askelin hiljaista pyhästöä.