Ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen ja valmistuakseen kohtaamaan Tuomas-piispaa, joka oli määrännyt tämän yhtymäpaikaksi, seisahtui hän kirkonportilla ja teki hartaasti ristinmerkin. Kirkkomaan tuuheain puitten suojassa oli yhtä pimeää kuin luostarikäytävässäkin, ja tuuli humisi puissa kuin liiteleväin henkien siipien suhina. Mieliala muuttui juhlalliseksi ja synnytti suuria yleviä tunteita, varsinkin sen sydämeen, joka oli matkalla suuren Engelbrektin haudalle. Niilo Bonpoika tunsi elävästi astuvansa pyhälle paikalle sinä hetkenä. Vähän aikaan lisäsi taikauskokin vainajain leposijan vaikutusta ihmismieleen suuremmassa määrässä kuin nykyään. Näin myöhäiseen aikaan päivästä sai siis olla varma, etteivät asiaankuulumattomat häiritsisi, jos sydämmen toiveet kutsuisivat jotakuta tällaisella paikalla käymään.
Kirkkomaan varjot olivat senvuoksi myöskin hyviä liittolaisia niille, jotka halusivat kenenkään kuulematta vaihtaa sanoja ja salaisuuksia. — Tänä iltana näytti Örebron kirkkomaa tulevan tällaisten kohtausten paikaksi.
Noustessaan kirkon portaille kuuli Niilo Bonpoika vähän sivultapäin kahden henkilön keskustelevan. Sitä tuntui jo hetkisen kestäneen, ja näyttiin jo saavutun siihen asti, että ääntä piti korottaa paremman ponnen antamiseksi sanoille. Hän kuuli selvästi sanat:
"Kautta elämäni, Eerik, sinun pitää ottaa tämä koriste, sitten saat tulla kertomaan, jos löydät itseäsi mahtavampaa miestä Ruotsin valtakunnassa."
"Rakas sisarkultaseni, te tahdotte minun hyvääni, ja minä kiitän siitä", vastasi miehekäs, mutta hillitty ääni, "mutta hyvä miekkani raivaa minulle onneni tien ilman koruannekin. Hyvät neuvonne ovat suuremman arvoiset kuin tuo koru, ja onhan se aina minun saatavissani!"
"Älä halveksi sitä, Eerik", puhui edellinen ääni, "siinä koristeessa asuu ihmeellinen, salattu voima … sinun pitää ruveta sitä kantamaan ja sitten sinä ratsastat kumoon ylpeän marskin… Minä tiedän, missä se on, ja minä tuon sen sinulle … luota minun sanoihini!"
Sitten lakkasi puhe, ja Niilo Bonpoika kuuli jonkun lähtevän kirkolta vastaiseen suuntaan. Mutta hän kuuli myöskin lyhyen, hillityn naurun muutamalta kirkkomuurista pistävältä kiveltä ja luuli näkevänsä sieltä valkean manttelin vilahtavan. Siitä selvisi täydellisesti hänelle, kuka oli toinen keskustelijoista, ja hän painui kiireesti kirkkoon päästäkseen kohtaamasta viheriää ritaria.
Omituisia ajatuksia kohosi nuorukaisen mieleen, kun hän astui hämärään äänettömään templiin, jota oli vaan muutamia kuorin oikealla laidalla palavia vahakynttilöitä valaisemassa. Siellä arvasi Niilo Bonpoika Engelbrektin haudan olevan, ja läksi siis sinne. Kuta lähemmäksi hän tuli tätä paikkaa, sitä enemmän hälvenivät ne ajatukset, joita äskeiset salaperäiset sanat olivat herättäneet; hänen mieleensä ilmestyi toisia kuvia, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin.
Viimeisten vuosien muistot heräsivät hänen mieleensä, ja hän näki nyt selvemmin kuin koskaan kohtaamansa "miehen piskuisen", jonka haudalla hän nyt kävi. Hän oli luvannut Engelbrektille Skällnoran tienhaarassa — silloin kuin ylhäiset herrat, etenkin herra Tuure Tuurenpoika (Bjelke) ja Niilon oma setä herra Niilo Steninpoika (Natt och Dag), tätä niin katkerasti pilkkasivat — ettei koskaan tarttuisi aseisiin muuten kuin Ruotsin rahvaan hyväksi. Nyt hän tunsi tämän lupauksensa niin elävästi, kuin olisi hän vastikään sen lausunut. Ja hänen sydämessään syntyi vakava päätös uskollisesti se pitää; tämä antoi hänelle ihmeellisen sisäisen rauhan; hänestä tuntui kuin olisivat hyvät henget hänen askeleitaan ohjaamassa.
Hän pani kätensä hartaasti ristiin, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalan äitiä, pyhää Eerik-kuningasta ja Engelbrektiäkin saattamaan hänen nöyrät rukouksensa Jumalan istuimen eteen ja tuomaan sieltä hänelle rohkeutta ja voimaa taistellakseen kaiken hyvän ja jalon puolesta ja vaeltaakseen moitteettomana ritarina elämänsä läpi.