Kiivas ruoskanläiske keskeytti hänen rukouksensa. Hän seisoi vähän syrjässä haudalta, hiukan ulompana kynttiläin valaisemaa piiriä. Tämä ja vielä enemmän haudalla rukoilevan itsensäruoskijan oma mielentila olivat estäneet hänet nuorukaista huomaamasta.
Haudalla oleva mies oli puettu pyhiinvaeltajan pukuun; hatun ja sauvan oli hän laskenut viereensä, kaapun oli hän ottanut yltään, joten hartiat ja selkä olivat paljaina. Piestessään itseään niin että verta tihkui pitkinä viiruina, risti hän kätensä, lankesi kasvoilleen kivilattiaa vasten päästäen sydäntä särkeviä huokauksia ja huudellen:
"Voi minua, voi minua, viheliäistä", voihki hän, "että niin taisin unhottaa kunnian ja uskon … kyykäärme minä olen, voi, voi … myrkyllisellä hampaallani minä pistin kantapäähän sitä, joka hyvä oli…"
Sitten tarttui hän taas ruoskaan ja ulvoi kuin mielipuoli, kun piiskan terävät piikit iskivät hänen lihaansa.
Niilo Bonpoika seisoi vapisten eikä voinut kääntää silmiään parannuksen tekijästä, jonka katumus oli niin silminnähtävä, ja näky vaikutti häneen yhä valtavammin, kun hän huomasi onnettoman orpanakseen, murhamieheksi, Maunu Pentinpojaksi.
"Minun tekoni on musta kuin yö", puhui onneton jatkaen lyömistä, "taivaan kaikki tähdet eivät voi sitä valkeaksi tehdä, mutta verta vuotakoon … verta, verta … päivä syntyy verisenä … ja veri on minut puhdistava, ja kun viimeinen veripisarani vuotaa, niin silloin kenties musta katoo ja sieluni saa juoda päivän valoa"; sitten iski hän raskaan ruoskan niin syvään selkäänsä, että hän vaipui aivan voimatonna lattialle.
Silloin tuli toiselta puolen esiin kynttiläin valaisemalle alalle korkea haamu. Se oli marski Kaarlo Knuutinpoika. Tapaus näytti tehneen häneen saman vaikutuksen kuin Niiloonkin. Hän näytti hämmästyneeltä ja samalla sääliväiseltä, ja hän teki kädellään liikkeen ikäänkuin torjuakseen silmistään tuota hirveätä näkyä. Hänen huulensa liikahtelivat, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Katuja tarvitsi rauhaa, häntä ei saanut häiritä.
Vihdoin nousi Maunu Pentinpoika ylös, veti pyhiinvaeltajakaapun ylleen, otti hattunsa ja sauvansa, mutta polvistui vielä ja rukoili. Sitten nousi hän ylös, rukous oli häntä rauhoittanut. Silloin huomasi hän marskin.
Hän seisahtui ja koko ruumiinsa vavahti. Mutta samassa pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja taivutti päätään alaspäin.
"Maunu Pentinpoika", kuiskasi marski katsoen sukulaistaan sekä suoramielisesti että ankarasti.