Hän oli kuin vuoren huipulla kasvava yksinäinen honka, jonka kaaduttua metsän muut puut ovat jotenkin yhtäläisiä. Toinen voi olla hiukan toista korkeampi, yksi voi olla muita jonkunverran vankempi, mutta yhtään ei ole sellaista, jonka latvasta näkisi kaikkein muiden yli. Tämmöiseen tasakorkeaan metsään voi verrata kaikki ne herrat, jotka jäivät valtakunnan ensimmäisiksi hänen kuoltuaan, jota voi kutsua Ruotsiin nähden vuosisatansa miehiksi. Jonkunverran eroa oli tietysti näilläkin miehillä — toinen oli toista rikkaampi ja mahtavampi, toisella oli suurempi vaikutusvalta kuin toisella, ja toinen voi olla henkisestikin lahjakkaampi, — mutta nämä eroavuudet eivät suurta vaikuttaneet kokonaisuuteen. Ei yksikään näistä herroista voinut tulla niin täydellisesti Ruotsin kansan mieheksi kuin Engelbrekt. He ajattelivat ja toimivat jokainen yöllä omaa etuaan silmällä pitäen, ja he käyttivät kansaa omain tarkoitustensa välikappaleeksi. Senvuoksi ei yksikään heistä kyennytkään esiintymään Engelbrektin voimalla, vaan he ontuivat sekä oikealle että vasemmalle puolen.
Siitä sai kuningas taas tuulta purjeisiinsa, ja mainitussa Vadstenan kokouksessa päätettiin heinäkuun 3 päivänä välirauha ja määrättiin uusi kokous pidettäväksi Kalmarissa heinäkuun 15 päivänä, jolloin hansakaupunkien piti olla välittäjinä. Kuningas Eerik tuli tähän kokoukseen — viimeiseen, jossa hän keskusteli ruotsalaisen neuvostonsa kanssa — mukanaan suuri joukko ruhtinaita ja herroja. Hänen seurueessaan oli kolme pommerilaista herttuaa, monta saksalaista kreiviä ja viisitoista tanskalaista neuvosherraa. Ruotsin neuvosto oli valinnut kaksi piispaa ja viisi maallikkoneuvosta puolustamaan Ruotsin oikeutta kuningasta vastaan, — tanskalaisten puolesta oli ne viisitoista neuvosherraa, ja välittäjinä oli kahdeksan edusmiestä hansakaupunkien puolesta. Kokous kesti kauan, se loppui vasta syyskuun 1 päivänä.
Eräänä päivänä heinäkuun lopulla työn päätyttyä Pyhän Kristoferin kokoussalissa, jossa neuvotteluja pidettiin, lähti kaksi kokouksen jäsentä kulkemaan erästä katua, joka johti toisen asunnolle. Nämä miehet olivat drotsi, herra Krister Niilonpoika (Wasa) ja Turun piispa Maunu Tavast. Molemmat olivat vanhoja miehiä, drotsi oli istunut neuvostossa Albrekt-kuninkaan ajoilta asti, ja piispa lähestyi kahdeksattakymmentään.
"Näin lukuisaa kokousta ei Kalmarissa ole ollut", sanoi drotsi astuessaan, "sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, piti täällä suuren kokouksensa lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten … aina kun kuljen tästä Kristoferilta asuntooni Berend Voghlerin taloon, niin muistan vanhan Kaarlo Ulfinpojan, Toftan herran … hän oli silloin majaa minun nykyisessä asunnossani…"
"Kun Jumala olisi sallinut, herra Krister", lausui piispa, "suuren kuningattaremme ja herra Kaarlo Ulfinpojan kauemmin elää … niin olisi paljon ollut toisin, ja paljon verta olisi jäänyt vuodattamatta! Kunpahan armollinen kuninkaamme ja herramme olisi, kuten kanslerina ollessani usein hänelle uskalsin sanoakin, ottanut vaaria kasvatusäitinsä, kuningatar-vainajan esimerkistä, ja asettanut tekonsa viisaammasti…"
"Ja kun ei Jumala olisi rangaissut meitä, hurskas isä", keskeytti drotsi, "tuolla Engelbrektillä ja hänen talonpojillaan… Toivon kuitenkin että pahin on jo Jumalan avulla ohi, ja rauha ja sopu taas pääsevät valtaan!"
"Teidän kannaltanne katsoen olette ehkä oikeassa, herra Krister", vastasi piispa, "ja minä toivon niinkuin tekin, mutta minä en ole yhtä mieltä Engelbrektistä … minä päinvastoin pidän varmana, ettei hän eivätkä talonpojat olisi koskaan nousseet kapinaan, jos armollisella kuninkaallamme, Eerikillä, olisi ollut kuningatarvainajan henki… Katsokaamme nyt herra Krister, että asiat tulevat täst'edes paremmalle tolalle!"
"Niinpä se on, niinpä se on", sanoi drotsi, ja he jatkoivat hiljaan kulkuaan, kunnes saapuivat drotsin asunnolle.
Täällä alkoi drotsi, pyydettyään ensin piispaa istumaan, avonaisemmin puhumaan, mitä hänellä oli sydämellään. Maunu-piispa oli tämän ajan oppineimpia miehiä. Hän oli opiskellut Pragissa ja saanut siellä maisteri-arvon, sitten hän oli oli Turussa arkkidiakoonina, kunnes vuonna 1412 valittiin piispaksi, johon virkaan itse paavi hänet vihki Roomassa. Hän oli toimekas ja valpas, joten hän saavutti hiippakuntalaistensa suosion ja rakkauden niin suuressa määrin, että häntä pidettiin Pyhän Briitan aikaisen Hemming-piispan jälkeen Turun parhaana piispana. Hän oli lämmin rauhan ystävä, jonkavuoksi hän innokkaasti suosi Margareta-kuningattaren aatetta, että Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtakunnat ikuisiksi ajoiksi yhtyisivät yhdeksi. Kuningas Eerikiä palveli hän uskollisesti, niinkauan kuin oli vähäkin toivoa, että tämä kuningas rupeisi kulkemaan Margaretan raivaamaa tietä. Ja kun tämä toivo aivan hävisi, niin liittyi hän unioonin suosijoihin koska hänen mielestään unioonin ystävä oli sama kuin rauhan ystävä.
Siinä asiassa olivat Krister Niilonpoika ja Maunu-piispa yhtä mieltä, vaikkei Kristeriä muuten johtaneetkaan aivan samat periaatteet kuin piispaa.