Salissa vallitsi senvuoksi yleinen jännitystila. Kaikki tahtoivat tarkasti kuunnella joka sanaa, minkä marski lausui puolustuksekseen, ja nähdä jokaista värähdystä hänen kasvoillaan. Mutta marski vastasi viipymättä: "ehdottomasti en voi jättää käsistäni Turun linnaa lääneineen. Te tiedätte hyvin, herra kuningas, ja te muut hyvät neuvoston herrat, te tiedätte, että sen sopimuksen mukaan, jonka minä viime syksynä tein herra Krister Niilonpojan kanssa, hän sai Viipurin linnan lääneineen haltuunsa tämän vuoden toukokuun ensi päivään asti… Minä suostun jättämään Turun linnan, kenelle tahdotte, herra kuningas, niin pian kuin olen saanut Viipurin käsiini."
Tämä rohkea vaatimus sekä tyyneys, jolla se lausuttiin, hämmästytti kaikkia. Muut linnat, nimittäin Raasepori ja Korsholma, joutuisivat kuninkaalle, jos Krister-herra kuolisi niiden neljäntoista vuoden kuluessa, joiksi hän sai viimemainitut, eikä kukaan ollut pannut kysymykseenkään, ettei Viipurin kävisi samoin. Kaikki odottivatkin, että kuningas jyrkästi kieltäisi marskin pyynnön, mutta näin ei käynyt.
Kuningas mietti hetkisen, vilkaisi huomaamatta Albrekt-ritariin, joka samoin huomaamatta nyökkäsi myöntävästi päätään, ja sitten kuningas lausui suostuvansa marskin vaatimukseen. Sekä kuningas, että ritari aprikoivat epäilemättä, että marskin ja Krister-herran välille syntyisi riita tästä linnasta, mikä antaisi monta tilaisuutta käydä heidän väliinsä ja riistää linnan heiltä pois. Saadessaan Turun, joka oli verrattomasti tärkeämpi näistä, tuli kuninkaan haltuun tärkein osa Suomea, eikä hänen siltä tarvinnut luovuttaa pois mitään, josta voisi hänelle itselleen vaaraa koitua.
Samana päivänä, jona tämä kokous pidettiin, läksi kuningas kaupungista sisämaahan päin, mukanaan lukuisa ritariseurue. Marski aikoi myöskin lähteä eteläänpäin Kalmariin ratkaisemaan erästä omaisuuskysymystä. Hän odotti vaan lähempiä tietoja Niilo Bonpojan ja kuninkaanlaivan välisestä kohtauksesta. Siitä ei kuningas maininnut sanaakaan. Hän oli nähtävästi käyttänyt sitä vaan keinona pelottaakseen ja pakottaakseen marskia.
Puolenpäivän aikoina astui Klaus Lang herransa luo ja kertoi, että toinen niistä kuninkaanlaivoista, jotka oli lähetetty ottamaan kiinni rosvolaivaa, oli palannut ja hinannut sen mukanaan, sekä että kaikki vangit oli viety linnaan.
"Ja Niilo-herra?" kysyi marski hypäten kiivaasti ylös.
"Häntä en nähnyt", vastasi Klaus, "mutta eräs miehistänne, joka on vankien joukossa, sanoi, kun kysyin päällysmiestä, että hän oli kaatunut taistelussa, ja että kuninkaan päällysmies oli yöllä heitättänyt hänen ja muiden kaatuneiden ruumiit mereen."
"Jumalan äiti, mikä kuolema sellaiselle miehelle!" huudahti marski.
"Kuninkaanlaiva kohtasi rosvot saaristossa tässä lähellä, kun he olivat eronneet toisesta rosvolaivasta, joka purjehti kauemmaksi etelään. Niilo-herra, jos hän todella oli siinä, kulki suoraan Tukholmaa kohti… Jumala lohduttakoon hänen sieluaan, kyllä hän oli sellainen mies, jolla oli sydän paikallaan, eikä teillä ole yhtäkään miestä, ei ainoatakaan, joka ei vilpittömästi surisi hänen aikaista kuolemaansa!"
"Entä veljentyttäreni ja Iliana-neiti…?" kysyi marski yhä levottomampana.