Se oli laamannin perhepappi, vanha hopeahapsinen mies, jonka silmistä loisti lapsekas hyvyys. Hän oli tullut laamannin puhuessa, mutta oli jäänyt äänetönnä ovelle.
"Terve, terve, Juhana-isä", huusi laamanni hänelle, "tule katsomaan minun onneani ja rukoile sitten Jumalaa, että hän varjelisi vanhaa Kaarlo Tordinpoikaa ylpistymästä siitä."
"Jumala kaikkivaltias kuulkoon rukouksenne!" sanoi pastori, astuen hiljaisesti muiden piiriin. "Tosin olette vihallanne kyyneleitä synnyttänyt, laamanni Kaarlo, mutta olette myöskin ollut valmis niitä pois pyyhkimään, ja kuka tietää, eivätkö nyt niiden rukousten siunaukset, joita puolestanne on Isämme tykö noussut, juuri levitä lämpöä ja rauhaa elonne ehtoolle."
Laamannia liikuttivat hurskaan papin sanat, ja hän oli äänetönnä koko illan. Mutta kun yksinkertainen illallinen oli lopetettu ja pastori toimittanut ehtoorukouksen ja kaikki menneet huoneisiinsa levolle, jäi laamanni kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja tarttui hänen käteensä lausuen:
"Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin luulen Cecilia, että sinä olet onneni luoja … totta on kuitenkin, että Jumala itse on antanut sinut minulle!"
VII.
Kaksi neuvonantajaa.
Neuvoston kokous, jossa kuningas vaati marskilta pois tämän läänityksiä, päättyikin jälkimmäiselle paljoa onnellisemmin, kuin hän oli voinut toivoakkaan. Yllä kerrottujen seikkojen vuoksi ei kuningas voinut nostaa vaatimuksiaan niin korkealle kuin oli alkuaan aikonut. Hänen luonteensakin oli sellainen, että hän jätti sikseen, mitä ei voinut kerrassaan toimittaa. Silloin hän jätti ajan tehtäväksi päättää, mitä hän oli pannut alulle.
Ruotsin valtakunta oli Kristofer-kuninkaalle kuin hyötyisä puu, jossa marski oli kiusallinen oksa, niin valtava, että se oli melkein itsenäinen puu suuren valtakunnanpuun rinnalla. Kuningas oli repinyt siitä lehden toisensa perään, nyt hän oli aikonut iskeä kirveensä oksan tyveen erottaakseen sen kokonaan puusta. Isku ei onnistunut. Kuninkaan kädessä ei ollut tarpeeksi voimaa nostaa raskasta kirvestä, eikä kuninkaan mielessä tarpeeksi miehuutta kestääkseen sitä myrskyä, jonka isku voi herättää. Oksa voi kaatuessaan syöstä kumoon hänetkin. Siksi luopui kuningas neuvostossa pian useimmista vaatimuksistaan, ja marskille tehtiin ainoastaan kysymys, eikö hän suostuisi luopumaan Turun läänistä, niin kaikki riidat hänen ja kuninkaan välillä loppuisivat.
Edellisten tapahtumain tähden uskoi jokainen marskin myöntyvän, ja herra Albrekt Mörer hieroi kuninkaan tuolin takana käsiään, ja hänen pienet mustat silmänsä kiiluivat tyytyväisesti. Kuningas itse oli niin leppeän ja ystävällisen näköinen kuin jaloja myönnytyksiä tehnyt ainakin. Kumpikin ajatteli siepanneensa Suomen vaaralliselta vihamieheltään. Samaa tunsivat muutkin neuvostossa olevat marskin vastustajat, joihin useimmat läsnäolijoista kuuluivat. Marskin ystäviä oli siellä varsin vähän. Herra Kustavi Anundinpoika (Sture) oli yksi niitä, Kaarlon setä, joka oli turhaan yrittänyt tavata kuningasta, oli kiukuissaan lähtenyt kaupungista pois.