Pian olivat kaikki hevoset rannalla. Neitoset hyppäsivät ratsujensa selkään, ja samoin Tord ja Niilo. Mutta nyt sai herra Ove Laurinpoika yksinään pitää keskustelua yllä, ja sen hän näkyi tekevänkin hartaimmalla halulla. Hän oikein riemuitsi siitä, että sai yksinään olla äänessä.

Niilo Bonpoika ajoi pian muiden edelle, lausuen haluavansa ratsastaa vanhaa Kaarlo-herraa vastaan. Lieneekö syy todella ollut se, vai katsoiko hän itseään tarpeettomaksi seurueessa, emme tiedä. Varmaa on kuitenkin, että jos hän olisi nähnyt sen katseen, jolla Briita-neiti seurasi häntä, hän epäilemättä olisi pitänyt vanhan herran tapaamista vähemmän tärkeänä ja sietänyt pahempaakin kuin puheliaan nuoren miehen lörpötystä.

Tämä puolestaan näytti yltyvän entistäänkin innokkaammaksi Niilon mentyä. Hän kertoi toisen sukkelan jutun toisensa perään, kunnes laamanni ja Niilo vihdoin näkyivät tulevan vastaan jonkun matkan päässä tiellä. Silloin kirkaisi Ove-herra riemastuneena, ja kun vanhus puristi tytärtään rintaansa vasten, nyyhkytti Ove aivan kuin vanha täti. Sitten syöksyi hän hurjalla vauhdilla Penningebyhyn päin, jonka valaistut ikkunat viittailivat etäältä tervehtäin tulijoille.

Penningebyn suuressa salissa istui Cecilia-rouva toisen tyttärensä ja aputyttöjensä kera. Mutta vartijan ilmoittaessa porttitornista tulijain saapuneen nousi hän ylös ja riensi portaita myöten pihalle sulkeakseen odotetun tyttärensä syliinsä.

"Tässä hän on terveenä ja raittiina, vaimoni!" huusi laamanni hänelle.

Briita hyppäsi keveästi kuin lintu ratsunsa selästä, ja haukka kohosi hänen olaltaan ilmaan. Ove Laurinpoika heilutti käsiään ja piti niin suurta melua kuin mahdollista, ei ainoastaan pihalla vaan vielä portaissakin.

Kaarlo ja Tord riensivät huoneisiinsa riisumaan sotisopansa pois. Sitten he läksivät isoon saliin, johon kaikki pian kokoontuivat suuren takkavalkean ympärille. Nyt kerrottiin kaikki, mitä oli tapahtunut neitojen ryöväämisestä alkain, kun nämä olivat kotimatkalla Naantalin luostarista Turkuun, siihen asti kuin Niilo Bonpoika heidät pelasti, sekä miten sitten kohtasivat Tordin ja kuninkaanlaivan. Cecilia-rouva risti tuon tuostakin kätensä katsahtaen hartaasti ylöspäin sekä ilmaisten vähänväliä pienillä huudahduksilla, kuinka vilkkaasti hän seurasi kertomusta ja niitä vaaroja, joissa nuoret olivat olleet. Sigrid teki samoin, ainoastaan vähän vilkkaammin ja kiihkeämmin. Hän tarttui yhä uudestaan sisarensa ja Iliana-neidin käteen, kyynelten valuessa hänen silmistään. Tämä Sigridkin oli herttainen lapsi, kuten vanhan laamannin koko perhe tuoksahti joltakin oikein hyvältä, lämpimältä ja rehelliseltä.

Itse istui vanhus vakavana ja hiljaisena; olisi luullut hänen ajatustensa harhailevan aivan toisaalla kuin Hirven tai Kurjen harharetkillä, ellei hän olisi väliin sydämellisellä rakkaudella katsellut Briitan ruusuisia ja ilosta säteileviä kasvoja.

"Hartain kiitos teille, Niilo Bonpoika", sanoi hän vihdoin tarttuen nuorukaisen käteen, "hartain kiitos laamanni Kaarlolta ja hänen vaimoltaan siitä, mitä olette nyt tehnyt lapsellemme… Tämä on vanhuuteni kukkanen, Briita … tule tänne, Sigrid, sinäkin", hän veti puhuessaan toisen tyttärensä luokseen laskien kätensä hänen vyötäisilleen ikäänkuin osoittaakseen pitävänsä häntä yhtä rakkaana, "sinä myöskin, lapsi, sinä myöskin… Herran siunaus on levännyt huoneeni yli kaikkina päivinäni!… Mutta juuri sentähden, niin juuri sentähden olenkin, Jumala paratkoon, valmis nurisemaan, suuttumaan kohta, kun pieninkin onnettomuuden varjo kohtaa perhettäni… Jumala rangaiskoon minua kiukkuisuuteni tähden…!"

"Amen!" kuului lempeä ääni oven suusta.