"Paha ennustus!" sanoi Tord äänellä, joka selvästi ilmaisi, että häntä oli kertomuksen kolkko sisältö syvästi liikuttanut.
"Minulle ovat kaikki ennustukset samanlaisia", virkkoi Niilo, "sumua ja iloa lähempänä eli kauempana … sellainen on elämän juoksu, ja sitäpä on eukkokin tiennyt ennustaa."
"Mutta kuka valkea kukkanen sitten on?" kysyi Tord innolla älyämättä ystävänsä huomautusta.
"Sitä emme saaneet tietää", vastasi Briita vakavasti, "tarkoittiko se minua vai Ilianaa, tulevaisuus saa sen näyttää."
"Entäpä punainen kukkanen?" kysyi Niilo. "Eikö hän mitään siitä sanonut?"
"Hänellekin ennustettiin paljon pahaa, mutta kuitenkin enemmän päivää kuin pimeyttä, enemmän lämpöä kuin kylmyyttä. 'Iloitse, iloitse', sanoi hän, 'sinä punaruusunen, korkeimman siunaus varjoo sinua suvusta sukuun …! mutta huomaa! … kun sinä nojaudut koivun sydäntä vasten, olet suuren onnettomuuden partaalla! … rukoile, rukoile ja kumarru tomuun asti … herra yksin on voimakas… Minä näen pimeyden jakautuvan, näen valon, kirkkaasti säteilevän valon … iloitse, punainen kukka, ja ylistä Herraa!'"
Syntyi yleinen hiljaisuus. Kumpikin tunsi hyvin, että ketä valkoruusulla tarkoitettiinkin, hänen onnettomuutensa tulisi toisen onneksi, eikä kukaan halunnut senvuoksi asiasta enempää puhua. Mutta varmaa on, että kukin näistä neljästä itsekseen kyseli: "kuka on valkea kukkanen!"
Oli vaikeata johtaa ajatuksia toiselle tolalle. Mielten apeus ei tahtonut lientyä. Niilo Bonpoika oli ainoa, joka hiukkasen sai hälvennetyksi raskasta mielialaa, ja siitä hän sai monta kiitollista katsetta Briita-neidiltä. Hilpeys ei kuitenkaan kestänyt kauan. Alakuloisuus sai kohta uudelleen vallan nuorten sydämissä.
Viimeinkin saapui muutamia ratsumiehiä, jotka lähestyivät nopeasti rantaa. Ne toivat hevosia Penningebystä, ja etunenässä ratsasti Ove-herra huutaen äänekkäästi:
"Kiireesti, kiireesti matkaan … vanha Kaarlo-herra on itse lähtenyt teitä vastalle."