"Nyt on meillä eräs pyyntö teille, herra Ove", sanoi Tord vihdoin, "jonka luulen teidän mielellänne täyttävän näiden arvoisain neitojen vuoksi."
"Kyllä, kyllä!" huusi Ove-herra. "Sanokaa, herra Tord … minä ajan vaikka hevoseni kuoliaaksi heidän tähtensä, jos tahdotte."
"Ratsastatteko siis", vastasi Tord, "Penningebyhyn sanomaan, että lähettävät sieltä hevosia meitä vastaan rantaan."
Ove-herra heilautti joustaan ja antoi hevosensa tehdä hurjan hypyn sekä ajaa karahutti sitten maalle päin niin nopeaan, että oli samassa tuokiossa kadonnut laivalla olijain näkyvistä.
"Reipas poika", huudahti Tord, "oikein minun mieltäni myöten … vai mitä sinä arvelet, Niilo?"
"Sen mukaan mitä näin ja kuulin, olen samaa mieltä", vastasi Niilo, mutta niin vakavasti, että se Tordia ihmetytti.
Hänen päänsä oli kuitenkin niin ajatuksia täynnä, ja ilontunne siitä, että kohta sai astua kotikaton alle, niin vilkas, että ainoastaan sivumennen huomasi ystävänsä omituista äänenvärähdystä. Hauskasti keskustellen kuljettiin sitten loppu matkaa, kunnes Hirvi laski maihin. Niilo sai täällä yhtä ja toista hommaa laivan kuntoon järjestämisessä, ja Tord antoi eräälle miehistöstä käskyjä sen varalta, että Haukkakin olisi sattunut kulkemaan samaa tietä, mikä ei kuitenkaan ollut todennäköistä.
Hevosia ei ruvennut saapumaan Penningebystä. Aurinko lähestyi jo taivaanrantaa, ja varjot pitenivät niityillä ja vedenselillä, ja iltakylmä hiipi vähitellen maisemille, niin että tuntui hyvältä kääriä turkkiviitat ympärille ja vetää päähineet alas korvain yli. Niilo ja Tord olivat taasen lyöttäytyneet neitojen seuraan, ja jälkimmäinen johdatti puheen uudestaan suomalaiseen noita-akkaan.
"Nyt luulen", sanoi hän, "on hetki kaikin puolin sovelias siihen. Tässä on samanlainen metsä ja meri, ja iltakin on samanlainen kuin harharetkemme alkaessa … kuka tietää milloin taasen yhteen osumme. Huomenaamulla aikaisin lienemme me, Niilo ja minä, matkalla marskin luo, ja isäni luona illalla ette luulenma halua puhua siitä…" Syyt olivat painavia, ja Briitassa heräsi halu tehdä veljelle mieliksi. Hän oli kuitenkin nyt paljoa totisempi ja juhlallisempi kuin edellisenä iltana, jonkavuoksi mieliala seurueessa muuttuikin aivan toiseksi, kun hän sai lyhyesti esittäneeksi sen, mitä tähän asti oli asiasta puhuttu.
"Näen kaksi ruusua, niin puhui eukko", lausui Briita, "kaksi ruusua, toinen on valkea ja toinen punainen, ne kukkivat niin kauniisti, ja aurinko paistaa ja tuuli suhisee metsässä … näen kaksi koivua, ne seisovat kumpikin kukkasensa vieressä, ja niiden uljaat, lehväiset latvat heiluvat tuulessa. Kukat ovat onnellisia koivujensa varjossa, ne nojauvat kainosti kumpikin puuhunsa… Mutta huomatkaa, ylhäiset naiset! … toisen koivun ympäri on pitkä käärme kietoutunut…! Kun valkea kukka ulettuu koivun sydämeen ja luulee saavuttaneensa suurimman onnen, silloin nousee käärme … katso, katso, se kiemurtelee ylöspäin … katso, katso, sekin saavuttaa koivun sydämen… Voi, voi … surun musta verho häilyy sinun onnesi yli, sinä valkea kukkanen … itke ja rukoile, itke ja rukoile!"