Neito rupesi houkuttelemaan luokseen lintua, joka leijaili suurissa kehissä heidän päänsä päällä. Kehät kävivät yhä pienemmiksi, lintu näytti kääntävän päätään ikäänkuin katsoakseen, kuka häntä kutsui. Äkisti se syöksyi alas nopeaan kuin ajatus, levitti taasen siipensä, teki puolen kierrosta noiden neljän ympäri ja asettui vihdoin neidon olalle. Briita hyväili sitä kiihkeästi antaen sille kaikkia mahdollisia lempinimiä, ja lintu istui kuninkaallisen ylpeänä käännellen päätään ja katsellen ympärilleen viisailla, terävillä silmillään.
"Mitä arvelette, herra Niilo!" huudahti Briita ihastuksissaan, "onko yhdelläkään muulla aatelisneidolla tällaista haukkaa?"
"En luule, myönnän sen", vastasi Niilo, silmissään pieni kateuden vilahdus, kun neito niin innokkaasti hyväili haukkaa, "kummastelen kuitenkin, että…" hän aikoi sanoa jonkun kohteliaisuuden, mutta haukka keskeytti hänet nähtyään emäntänsä sopulireunuksen alta pistävän esiin palasen kultaketjua; se iski koukkunokkansa siihen, koettaen vetää sitä pois. Briita kirkaisi, ja Niilo tarttui linnun päähän, että se laski saaliinsa irti, mutta iski samassa nokkansa Niilon käteen.
"Harmaa haukka, harmaa haukka!" huudahti Briita-neiti uhaten sormellaan lintua, "etkö ole heittänyt pois pahaa tapaasi? Se on aina ollut halukas kiiltäviin kaluihin", sanoi hän Niiloon kääntyen… "Häpee, harmaa haukka, mutta pyhä Jumalan äiti, teistä vuotaa verta, herra Niilo."
Niilo vakuutti nauraen ettei ollut vaaraa vähääkään, mutta antoi suloisen neitosen kuitenkin mielellään sitoa haavan, johon tämä käytti esiliinansa siteeksi. Tord oli tällävälin puhellut Iliana-neidin kanssa, ja keskustelu näytti olevan hyvin mieluisaa molemmille. Briita oli tuskin ehtinyt sitoa haavan, kun maalta kuului laukkaavan hevosen kopsetta. Eräs ratsastaja tuli virmalla ratsulla rannalle.
Hirvi kulki varsin läheltä rantaa, ja ratsastaja tuli pian niin kauaksi, että voi erottaa, kuka hän oli.
"Se on Ove Laurinpoika", sanoi Tord, "sepä sopii, me saamme siten
Penningebystä hevosia laivavalkamaan!"
Samassa tuli Ove rantaan. Hän tervehti kohteliaasti neitoja ja kannusti hevostaan saadakseen sitä veteen osoittaen vilkkailla eleillä iloansa. Hän katseli koko ajan Briitaa, aivankuin kaikki hänen ilonsa olisi tarkoittanut yksin häntä. Briita katseli myöskin iloisesti ja lämpimästi häntä, nauraen sydämellisesti niille hullunkurisille hypyille, joita hän antoi hevosensa tehdä rannalla. Kun nuoren ratsastajan ilo oli senverran tyyntynyt, että hän voi selvästi vastata, kertoi hän lähteneensä iltapäivällä jahtiin ja saaneensa haukkain hoitajalta Briitan haukan mukaansa. Mutta heillä oli ollut huono onni molemmilla, sekä hänellä että haukalla, ja tultuaan Edsvikin rannikolle, oli hän päättänyt laskea haukan vielä kerran ilmaan — ellei se nytkään keksisi saalista, oli hän aikonut ratsastaa kotiin takaisin.
"Mutta teidän haukkanne sai parhaan saaliin, minkä se voi Ove Laurinpojalle konsanaan saada", sanoi Ove-herra nauraen iloisesti sukkeluudelleen.
Leikki ei ollut kuitenkaan Briita-neidin mieleen, mutta ennenkuin hän tai Ove ehtivät enempää sanoa, alkoi Tord-herra kysellä isästään ja marskista, sekä mitä kuninkaan ja marskin kohtauksesta kuului Tukholmasta. Siitä ei iloinen Ove tiennyt mitään kertoa, mutta herra Kaarlo Tordinpoika oli eileisin tullut ratsain Penningebyhyn, synkkänä ja umpimielisenä kuin ukkospilvi kertomatta kuitenkaan mitään muille kuin vaimolleen, jalolle Cecilia-rouvalle, joka oli vanhuksen lohdutuksena ja neuvonantajana kaikissa vaiheissa.