Oli ihana ilta Hirven pujahtaessa Ahvenanmereltä pitkään Edsvikiin. Laineet kimaltelivat tervehtivästi tulijoille ilta-auringon hohteessa, ja tumma hongikko levitti lämpimän ja ystävällisen sylinsä väsyneitä matkamiehiä vastaan. Kokassa lauloivat muutamat miehet erästä laulua, jonka sävel oli omituisen huumaava, kuten pohjoismaisten kansain sävelet ovat. Ja ikäänkuin vastaukseksi kajahteli kaukaa metsästä torven pitkäveteinen ääni.
Silloin nuo neljä nuorta taasen kokoontuivat iloiten ja leikkiä laskien kannelle, ensiksi sepitettiin piloja kuninkaanlaivasta ja eilisistä tapahtumista. Sitten jouduttiin huomaamatta puhumaan siitä kohtauksesta, jonka kuninkaallisten tulo keskeytti. Tord muistutti nyt sisartaan jatkamaan kertomusta ennustaja-akasta. Mutta nyt ei Briita-neiti ollutkaan mieluisa tätä pyyntöä täyttämään, joko jonkun keskustelun vuoksi Iliana-neidin kanssa tai ehkä siitä syystä, jonka hän nyt mainitsi.
"Ei", sanoi hän, "täällä, jossa aaltoset laulavat meille lapsuutemme tarinoita ja jossa aurinko maalaa kullalta kimmeltäviä tauluja nähtäviimme, en tahdo muistella ennustajan kolkkoja sanoja … saat odottaa Tord!"
"Kolkkoja, sanot", lausui Tord, "eipä se eilen siltä kuulunut…"
"Silloin oltiin merellä, harmajalla myrskyisellä merellä … siellä kävi se laatuun, ei täällä… Ei, nyt en voi muuta ajatella kuin tuota metsää ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet minulle elämässäni rakkaita. Tuo torvensoittaja tuolla metsässä on Marit, etkö tunne sitä äänestä, Tord … niin ei voi kukaan muu soittaa."
Herttaisen tytön puhe oli niin lemmekästä, ja hänen silmänsä säteilivät niin enkelinsuloisesti, ettei Tord raatsinut häiritä hänen haaveilujaan, vaikka olisikin mielellään antanut paljon saadakseen käännetyksi hänen mielensä Maritin soitosta raisiolaisen eukon ennustuksiin.
"Mutta teillä, arvoisa neiti, ei ole täällä mitään lapsuuden muistoja, jotka estäisivät teitä ajattelemasta sitä tapausta, joka oli tämän yhteisen seikkailumme alkuna. Te ette tahtone kauemmin kiusata nuoren miehen mieltä."
Näin lausuen kääntyi Tord Iliana-neidin puoleen, joka myöskin vaan hymyili viehättävästi eikä näyttänyt haluavan, enemmän kuin Briitakaan, noudattaa hänen pyyntöään. Hän käänsi katseensa metsästä tuohon uljaaseen ja vahvaan nuorukaiseen, ja silloin näkyi surumielinen väre hänen kauniilla kasvoillaan ja hän punastui hieman. Hän näytti olevan suostumaisillaan pyyntöön, mutta samalla hän oli hämillään ja epäröi, jolloin Briita-neiti tuli hänelle kiireesti avuksi.
"Katso, Tord", huusi hän, "tuolla lentää haukka metsästä … luuletko, että se on minun … niin, niin, se on minun, minun!"
"Sydämmellänne voinette sen nähdä, neiti", sanoi Niilo, "mutta tuskin uskon, että erotatte sen silmillänne."