Nunna hypähti askeleen taaksepäin, ja hänen ruumiinsa näytti vavahtavan.
"Te puhuitte minulle kultaisesta kaulaketjusta ja siitä onnesta, jonka se toisi minulle, jos sen saisin … te sanoitte vielä, että tämä onni levittäisi loistoa yli koko Ruotsin maan ja tulisi Engelbrektin alkaman työn päättimeksi… Siitä pitäen se on ollut mielessäni yötä päivää, ja se on viehättänyt mieltäni ja viehättää yhä… Nyt olen tullut sanomaan teille, että minä en saata yrittää haltuuni tuota korua, jonka voi saavuttaa ainoastaan ystävyyden pettämisellä… Eikö teillä ole muuta neuvoa antaa? Enkö voi kunniaa muuten saavuttaa, eikö Ruotsi tule muilla keinoilla onnelliseksi?"
Kesti hetkinen, ennenkuin nunna vastasi. Hän seisoi kankeana ja näytti niin kapealta, kuin nunnanpuvun alla olisi ollut pelkkä luuranko. Mutta hänen synkeät silmänsä katselivat lakkaamatta terävästi ritariin.
"Omituisia ajatuksia! aivan kuin veljellänikin… Hänkin pilkkasi tuota pyhää kalua, ja senvuoksi hän menetti henkensä… Te uskotte siihen, mutta pelkäätte sitä, ikäänkuin se riippuisi ristiinnaulitun kuvalla, jonka verta eräässä sen kivessä on… Ja mitä yksi ihmiselämä kuitenkaan on, kun on kysymyksessä kokonainen kuningaskunta, mitä on yksi ystävä, kun tuhanten miesten ja naisten pelastus riippuu tuosta pyhästä ketjusta?… Totisesti sanon sinulle, Kaarlo, päämääräsi on varma, mikä tahtosi lieneekin… Sinun täytyy omistaa tämä koru, muuten on onnettomuutesi lähellä…"
"Tulkoon siis onnettomuus", vastasi ritari. Sitten hän lisäsi vapisevalla äänellä, "minä en rohkene ostaa onneani sillä hinnalla."
Äänen vapiseminen ilmaisi nunnalle tarpeeksi, että hän oli voittanut, ja kun mies lausui: "en rohkene", vaikka hänen olisi tullut lausua yksinkertaisesti: "tahdon" tai "en tahdo", varmisti hänen voittonsa. Tahto oli hyvä, mutta voima heikko, rukous ei ollut antanut hänelle voimaa.
"Aikoja sitten olen kääntänyt ajatukseni maallisesta", sanoi nunna, "miksi häiritsette pyhää rauhaani, mitä tahdotte?"
"Tahdon apua teiltä, joka kerran puhalsitte minuun halun saada tuon koristeen, tahdon teiltä apua temmatakseni sen sydämestäni pois. Tahdon toimia vapaasti kuten ennen, ja tulla mahtavaksi omalla voimallani, että voisin avoimin katsein astua Herran pyhimysten eteen."
"Menkää, menkää, ja jättäkää minut rauhaan!" huusi nunna, "voiko mitään, joka ei ole Jumalalle otollista, tulla minun huuliltani?… Pois se! Mutta teillä on valta ottaa vastaan tai hyljätä… Minulla on ollut elämässäni eräs tehtävä, jonka hyväksi olen uskollisesti toiminut. Olen ollut valmis antamaan elämäni, niin enemmän kuin elämäni, sen suuren tarkoitusperän edestä, joka minulla on ollut, ja joka on juuri sama, jonka suuri Engelbrekt alotti… Toivoin, että veljeni täyttäisi hänen työnsä; se toivo ei toteutunut … olen tahtonut asettaa teidät veljeni sijaan, enkä ole säikkynyt mitään saavuttaakseni tarkoitukseni… Puhutte ystävyyden pettämisestä…! Niin, minä olen pettänyt ystäväni, jota sydämestäni rakastin, olen ollut valmis surmaamaan hänen poikansa, ja hänkin on voittanut myötätuntoisuuteni, sillä hän on pelastanut henkeni ja auttanut minua kostamaan veljeni puolesta tuolle vanhalle petturille, joka otti hänen henkensä… Ja sittenkin olen valmis uhraamaan nuorukaisen elämän, ja hänen verensä säteilisi käsilläni kuin pyhimyskehä … sen silmissä nimittäin, joka tuomitsee aikomusten mukaan. Ystävyys, rakkaus ja kaikki, mikä on maallista, on kyllä kaunista ja suurta, mutta kauniimpaa ja suurempaa on isänmaan pelastaminen ja sellaiset urostyöt, joita muistetaan vuosisadasta vuosisataan…"
Nunna vaikeni, ja hänen sanansa kajahtelivat syvällä kirkkoholvin sokkeloissa. Kynttiläin liehuvassa valossa näyttivät pyhäin kuvat ja muut esineet liikkuvan, ikäänkuin nunnan vahva tahto olisi antanut puulle ja kivellekin elämän. Hän oli kuin mahtava ihmeitten tekijä, loitsijatar tänä öisenä hetkenä, syvä ja selittämätön kuin yö itse.