"Tänne, tänne", kuiskaa porttia vartioiva sisar, liikkuen ritarin edellä, kädessään sarvilyhty, joka ei valaissut muuta kuin lähimmän ympäristönsä.
He kulkevat läpi pitkän käytävän ja tulevat luostarin puutarhaan. Toisella puolen on korkea luostarikirkko, toisella itse luostarirakennus, ja etäämpää puunlatvain takaa, joihin lehti on juuri ruvennut puhkeamaan, häämöittää korkea luostarinmuuri. Tähdet vilkkuivat taivaalta hiljaisina ja ihmettelevinä, ikäänkuin olisivat nähneet jokaisen raskaan askeleen, kuulleet jokaisen huokauksen sumuisesta maasta.
"Tänne!" kuiskasi saattajatar, viitaten erästä kirkkoon vievää sivuovea.
Ritari avasi matalan kirkonoven. Nunna seisoi hetkisen paikallaan, kääräisi kaapun tiukemmin ympärilleen ja tarttui oveen sulkeakseen sen ritarin jälkeen.
"Kellon kahtatoista lyödessä tapaatte Bengta-sisaren!" sanoi hän sulkien hiljaa oven.
Ritari käveli hitain askelin eteenpäin temppelissä. Oli niin hiljaista, niin juhlallista. Kynttiläin valokin näytti ylevältä ja pyhältä. Pääalttarin ääreen laskeusi ritari polvilleen ja rukoili kumartuneena siinä, ja vielä kun torninkello lyödä kumahutteli kahtatoista oli hän samassa asennossa.
Silloin kohousi hämärästä äänettömänä ja aavemaisena, vitkaan ja vapisten harmaa varjo, ja haudanomainen ääni lausui:
"Kukas olet, pahan maailman lapsi, joka häiritset Jumalan pyhästön rauhaa?"
Ritari kohotti päätään. Hänen edessään seisoi ojennetuin käsin harmaapukuinen nunna, jonka niskaan vedetyn päähineen alta kiilui syvistä kuopistaan kaksi läpitunkevaa silmää.
"Tunnettehan minut, Bengta-sisar!" vastasi ritari nousten seisoalle, "tulen sanomaan teille sanasen sen johdosta, mitä puhuitte minulle viimeksi tavatessamme."