"Sitä saatte kuitenkin aina ajatella minusta, Niilo Bonpoika, että tahdon kaikissa vaiheissa pitää teitä ystävänäni ja toimia myöskin teitä kohtaan ystävänä… Uskotteko näitä sanojani?"
Niilo ei vastannut, mutta puserti lämpimästi marskin kättä, ja hänen katseensa oli niin suora ja vilpitön, ettei sanoja tarvittu vastaukseksi.
Huomisin erosivat marski ja Niilo Tordista Tukholmassa, ja Söderteljen kohdalla erosivat ensinmainitut toisistaan. Marski lähti etelään käsin, Niilo matkasi Mälarin rantaa pitkin Strengnäsiin.
* * * * *
Toinen neuvonantaja.
Hiljaisen järven rannalla metsän synkässä siimeksessä on rauhallinen luostari. Tuuli humisee puitten välitse, kääntäen hiljaa tornien huipuissa olevia viirejä ja rientää järven yli kuiskaten aalloille, mitä oli kuullut ja nähnyt matkoillaan.
Kynttiläin valo loistaa luostarikirkon ikkunoista, ja nunnain laulu kaikuu sieltä leviten kauas, kauas. Se pyrkii taivaaseen ja saapuukin sinne, vaikkei ihmissilmä ja -korva voi sen lentoa havaita.
Yksinäinen ritari vaeltaa metsässä. Hän kuulee tuulen ja nunnain laulun ja hän näkee pyhät valot kirkon ikkunoista. Hän hiljentää käyntiään, hän pysähtyy ja kuuntelee. Lieneekö rukous herättänyt outoja tunteita hänen rinnassaan, hän kohottaa silmänsä taivaaseen päin katsellen tähtien pyhää kirjoitusta. Onko hänen rinnassaan päivä vai yö? Onko se pimeyden voimain vallassa, ikävöikö se voittoa ja vapautta, vai vieläkö se taistelee, vieläkö on voitto vihollisesta epävarma, etsiikö se tuskissaan apua ja lohdutusta?
Pyhä laulu loppuu, nunnat vaeltavat kammioihinsa. Valot sammuvat kirkossa, ainoastaan pyhimysten alttareilla tai jonkun ritarin haudalla palaa vielä tuikkiva kynttilä valaisten heikosti avarata kirkkoa.
Silloin lähestyy ritari luostarin porttia, hän koputtaa siihen, kohottaa vielä kerran käsiänsä taivaaseen päin ja katoaa luostarin hämärään käytävään.