"Tahdon kysyä teiltä neuvoa, hurskas isä", vastasi Niilo.
"Aivotko siis jättää marskin?" kysyi piispa, muistellen Niilon ja
Herman Bermanin käyntiä hänen luonaan neljä vuotta sitten.
"En!" vastasi Niilo. "nyt haluaisin teiltä kysyä neuvoa erääseen asiaan, joka koskee äidinisääni, herra Sven Sturea, Jumala armahtakoon hänen sieluaan, ja sitä testamenttia, jonka hän minulle antoi."
Sitten hän kertoi kaulaketjun koko historian, miten äitinsä oli kuolinvuoteellaan ilmoittanut isänsä tahdon mukaan, missä se löytyi, miten hän oli sitten lähtenyt Visbyhyn sitä noutamaan, miten tämä aie epäonnistui, ja miten hän lopulta sen sittenkin oli saanut ja pitänyt sitä, sekä miten se oli pelastanut hänen henkensä ottaen vastaan hänelle aiotut iskut, jotka olisivat muuten tuottaneet hänelle ehdottoman surman. Sitten hän vielä kertoi, miten oli löytänyt sen hirvennahkaiseen ihokkaaseensa neulottuna taistelun jälkeen setäänsä, Niilo Steeninpoikaa vastaan. Lopuksi hän lausui odottamatta tavanneensa äidinisänsä vanhan asepalvelijan, joka oli kertonut hänelle erään uuden tarinan kaulaketjusta ja sen kantajoista. Piispa kuunteli häntä tarkkaavasti, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet vähääkään, mitä hän ajatteli ja mitä hän mahdollisesti sanoisi. Niilon lopetettua hän istui kauan ääneti ikäänkuin mietiskellen erikseen joka eri kohtaa kaulaketjun historiassa verraten niitä toisiinsa, harkiten ja valikoiden. Vihdoin levisi hänen kasvoilleen heikko hymy, ja hän lausui kuin itsekseen:
Spernere quod prosit et amare quod obsit, ineptum est;
Quod prodest fugimus, et quod amamus obest.
[Nämä latinaiset värssyt, jotka Ericus Olai on lainannut Aisopokselta, kuuluvat suomeksi näin:
Hupsu, ken hyötyään halveksii, ken vahinkoa mielii;
Hyötyä kartamme me — mit' etsimme, vaan pahaks' on.]
Niilo ei tietysti ymmärtänyt latinaisia värssyjä, eikä hän tahtonut häiritä isällistä ystäväänsä kysymyksellä, joten äänettömyys jatkui. Hymy katosi vanhuksen huulilta, ja hänen katseensa muuttui ankaraksi, kuten taivaanranta auringon laskiessa, joka myöskin vähitellen kadottaa lämpimän loisteensa ja muuttuu pian harmaaksi, kylmäksi ja koleaksi. Silloin tuntee ihminen kylmyyttä rinnassaan, ja elämän vakavuus, elämän ankaruus esiintyy silloin kaikessa alastomuudessaan sielussa, kunnes tähdet taas levittävät sinne valoaan, kutsuen meitä luokseen toiseen maailmaan, jossa kaikki on pelkkää lämpöä ja valoisuutta.
Tämän kylmyyden synnytti piispan katseeseen arvattavasti silmäys hänen omaan sydämeensä. Se selveni vähitellen, ja vaikka hymy ei palannutkaan, oli hänen äänessään kuitenkin pehmeä sävy, kun hän taasen kääntyi Niilon puoleen.
"Sanoppa minulle, rakas poikani", sanoi hän, "mitä itse arvelet tuosta taikakalusta?"