Niilo teki selvää kaikesta, hän avasi koko sydämensä vanhukselle, jolloin tämän katse yhä enemmän lauhtui ja entinen hymy rupesi ilmestymään niihin:
"Ja nyt kysyisin teiltä hurskas isä", niin hän lopetti, "olenko oikeutettu menettelemään äidinisäni koristeen kanssa mieleni mukaan, ja voinko äidinisäni sijasta täyttää, mitä hänen ystävänsä Fjalar-ritari hänelle neuvoi, — voinko uhrata sen jollekin Jumalan pyhimykselle … voiko tämä kalu, jota niin paljo veri, niin monet kyyneleet ja pahat toivomukset, rikokset ja kiroukset saastuttavat, voiko se olla otollinen uhri pyhälle kirkolle!… Tähän kysymykseen pyydän vastausta teiltä!"
"Monet ovat ne keinot, joita Herra käyttää kiusaukseksi ihmisille", alkoi piispa, "äidinisäsi koriste on yksi niistä. Niin, voimmepa sanoa, että sellainen viettelevä houkutus riippuu näkymättömistä langoista joka ihmisen mielessä. Se on sama vanha totuus, jonka tunnemme ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemuksesta. Silloin oli viettelijänä käärme, tässä sinä on kultainen kaulaketju. Mutta kiusaus on yhtä välttämätön ihmissydämelle kuin tuli raa'alle malmille. Se saa edellisestä puhdistetuksi sen, mikä siinä on jaloa, samoin kuin tuli eroittaa kuonan ja kullan. Totuus syntyy vasta taistelun kautta, mutta taisteluun tarvitaan rohkeutta ja voimaa, ja ainoastaan se, joka taistelee ja voittaa, saavuttaa todellisen onnen. Se löytyy sydämen hiljaisella pohjalla, kuten ehta helmi raakkunsa kuoressa meren pohjalla. Jolla on rohkeutta, noutakoon sen sieltä; jolla ei sitä ole, ei konsanaan sitä saavuta, vaikka hänellä olisi kymmenen äidinisäsi kaulaketjua."
Piispa istui tätä lausuessaan nojallaan tuolissansa ja katseli lakkaamatta taivaaseen päin, jossa tähdet vilkkuen paloivat, ja Niilosta tuntui kuin vanhus olisi ainoastaan tulkinnut niiden salaperäisen kirjoituksen hänelle käsitettävällä kielellä. Lopetettuaan puheensa loi hän silmänsä alas. Hänen syväsisältöisten sanainsa jälkeen seurasi sitten hiljaisuus aivan itsestään, sillä niiden täysi ymmärtäminen näytti vaativan aikaa kotiutuakseen nuorukaisen sieluun.
Nyt kohotti piispa syvän katseensa Niiloon sekä jatkoi:
"Sinä olet taistellut, sinä olet taistellut Herran siunauksen varjossa, poikani, ja siksi olet voittanut. Sinun onnesi asuu sinussa itsessäsi, sitä ei voida sinulta ryöstää. Älä vaan luule, että taistelusi on loppunut … ei, ei, oikeata ritariketjua ei saavuteta muuten kuin taistelulla, joka vaatii sinua seisomaan vartiopaikalla miekka kädessä koko elämäsi, ja temppeli, jossa vartiotasi suoritat, on se, jonka lattiana on maa, ja kattoholvina taivas, ja kun se vartio on päättynyt ja sinä astut temppelistä elämään … oikeaan elämään, niin silloin ripustavat ketjun sinun kaulaasi suuret vainajamme Pyhä Eerik ja Engelbrekt, ja taivaalliset sotajoukot huutavat silloin hallelujaa!"
Vanhuksen silmiin kohosi kyyneleitä ja hänen äänensä vapisi, kun hän jatkoi:
"Herra on sallinut palvelijansa nähdä sinun aamuvartiosi… Kohta seison heidän luonaan taivaassa. Mutta iloisena voin viedä heille sen tervehdyksen, että vielä löytyy kuntoa ja rehellisyyttä Ruotsinmaassa… Minä onneton, vanha ja vaivainen, joka lähden täältä valapattoisena ja tahrattuna … oletko armahtanut minua, Herra… Katsotko armollisesti palvelijasi puoleen?"
Vanhus oli syvästi liikutettu. Hän painoi molemmat kätensä kasvojansa vasten eikä voinut ponnistuksellakaan pidättää kiihkeätä nyyhkytystä. Mutta vähitellen taltui hänen mielenliikutuksensa, ja hän voi taasen hillitä tunteitaan.
"Mieluista on puheesi ollut minulle, poikani, se on ollut kuin palsamia sydämelleni… Voit hyvällä omallatunnolla antaa tuon kalliin korukalun pyhälle kirkolle. Se riippukoon jollakin pyhäinkuvalla ihmisten periviholliselta saatuna voitonmerkkinä. Ja tulkoon se sinulle muistutukseksi, että parhaimmat voittonsa mies saavuttaa ristiinnaulitun kuva sydämessään, mutta että paha kasvaa hyvän rinnalla, ja että miehen elämä on kulkua taistelusta taisteluun, ja että taistelun vaara kasvaa hänen voimainsa mukaan… Tämä on vanhan Tuomas-piispan vastaus kysymykseesi, poikani. Olkoot hyvät henget seuranasi!"