Niilo aikoi nousta ylös, mutta piispa laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.
"Varmaan puhumme nyt viimeistä kertaa toistemme kanssa, Niilo Bonpoika… Minun päiväni ovat luetut. Mutta tahdon nyt sanoa sinulle, ennenkuin eroamme, mitä olen ajatellut, mitä olen sinusta toivonut… Ja mitä sanon sinulle, vien mukanani toiseen maailmaan, josta katselen, kuinka sinä täytät sen lupauksen, jonka sinusta annan! Se taistelu, jota olet tähän asti taistellut, poikani, on ollut oma taistelusi, ja se voitto, jonka olet voittanut, on tullut omaksi kunniaksesi… Mutta miehen ei ole taisteltava ainoastaan omia yksityisiä taisteluitaan, hän ei elä ainoastaan itseänsä varten, vaan maatansa ja kansaansa, Ruotsiamme varten. Sinäkin, Niilo Bonpoika, saat elää tätä suurempaa elämää, jossa on suuret viettelykset ja koettelemukset, suuret surut ja riemut… Ja juuri nyt ovat taistelutorvet kajahtaneet, nyt on kysymyksessä Ruotsin kansan elämä tai kuolema. Sinä tulet tämän kansan mieheksi…"
"Mutta enhän minä muuta haluakaan, hurskas isä!" sanoi Niilo.
"Ymmärrä minua oikein, poikani", jatkoi piispa, "monet haluavat näinä aikoina olla kansan miehiä, mutta harvat todella ovat… Älä luule, että kansamme taistelu taistellaan vuorenhuipulla, ei, ei, se taistellaan syvällä laaksossa, kansan sydämessä. Taistelijat saavat tyytyä olemaan näkymättöminä ja niiden unhottamina, jotka seisovat huipulla ja luulevat yksinään tekevänsä kaiken. Mutta sinun paikkasi, poikani, on laakson varjossa… Se sana, jonka sanoit Engelbrektille, kun kuulit hänen ensi kerran puhuvan yhteiskunnan ensimmäisille, se lupaus, jonka annoit minulle hänen haudallaan — ne vetävät sinua kansan luo, talonpojan luo, ja usko minua, siellä saavutat voiton, jonka kunnia on etsimisen arvoinen… Niin, rakas poikani, jos Ruotsi tahtoo elää vapaana, kuten se ennen muinoin on elänyt, niin se vaatii miestä, joka voi uhrata itsensä, joka voi kieltäytyä maailman kunniasta ja palkinnoista, kuninkaan suosiosta, korkeista viroista, vieläpä itse kuningaskruunustakin, kuten hän teki, tuo piskuinen mies, tuo saavuttamaton, jonka muisto on senvuoksi elävä, niinkauan kuin Ruotsissa miehiä löytyy… Sano minulle, Niilo Bonpoika, tahdotko pyrkiä täksi mieheksi Ruotsinmaassa?"
"Tahdon!" vastasi Niilo lämpimästi.
"Ajattele, että sinun tulee senvuoksi karttaa korkean vallan loistoa… Voi tulla sekin aika, että sinä olet niin suosiossa Ruotsin miesten kesken, että he tarjoavat sinulle kuninkaankruunua… Onko sinulla, poikani, voimaa kieltäytyä siitä? Se viehättää valtaavasti miehen mieltä, se on vaikuttava sinuun samalla voimalla kuin kaulaketjukin… Voitko säilyttää nuoruudenvoimasi, voitko kieltäytyä, voitko uhrata kuningaskruunun Ruotsin tähden, kuten olet uhrannut kaulaketjun itsesi tähden?"
"Niin totta kuin Herra ja hänen pyhänsä kuulevat sydämeni rukouksen", vastasi Niilo, "niin ottakaa vastaan lupaukseni, isä, ja sen kuulkoot Jumala ja Pyhä Eerik kuningas!"
"Herra antakoon sinulle runsaimman siunauksensa, rakas poikani … niin, me rukoilemme sinun kanssasi ja pyydämme Herran edessä armoa Ruotsin kansalle!… Minä näen kruunun loistavan sinun ja sinun huoneesi yli. Ellei sitä oteta alas ja panna näkyväisessä muodossa sinun tai jonkun sinun omaisesi päähän, niin se on säteilevä häviämättömällä loistolla läpi tulevien aikojen ja julistava syntyville sukupolville sinun kunniaasi, vaikka se saavutettiinkin laakson varjossa… Kaikkivaltias Jumala olkoon kanssasi, ja hänen henkensä seuratkoon sinua elämäsi ehtoolle asti!"
Niilo oli langennut polvilleen ja piispa piti vapisevia käsiään hänen päänsä päällä.