Hyvin tyytymättöminä olivat Visbyn porvarit nähneet linnaa rakennettavan, ja kun saksalaisritarit jättivät Gotlannin ja Visbyn kuningas Eerikille ja kuningatar Margaretalle v. 1408, ja kun edellinen kolme vuotta sen jälkeen kävi saarella, niin täytyi hänen juhlallisesti vakuuttaa porvareille, ettei heidän eikä vieraiden kauppamiesten tarvitse linnan tähden kärsiä mitään ikävyyksiä. Mutta ikävyyksiä ei voitu välttää, ja varsinkin linnaa rakennettaessa sattui tuon tuostakin selkkauksia. Vaikka ne ylipäätään olivat vähäpätöisiä ja helposti tyynnytettäviä, niin oli linnanväen ja porvarien väli kuitenkin kireänlainen, ja sitä täytyi kestääkin, niinkauvan kuin edellisillä oli muistossaan entisen suuruutensa ajat ja jälkimmäisillä taas tämän ajan ominainen aatelinen ylenkatseensa kauppamiestä ja käsityöläistä kohtaan. Trued-ritari oli täydellinen aikansa lapsi. Mutta samanlainen oli harmaapäinen pormestarikin, Herman Mynter.
"Heittäkää kiukkunne ritari Trued", lausui jälkimmäinen tyynellä arvokkuudella, "jos on jotakin tapahtunut, josta teillä on valittamisen syytä, niin on oikeus tapahtuva, mutta laillisessa järjestyksessä. Vielä on Visbyllä lakinsa ja laillinen järjestyksensä, eikä se kuulu Visborgin linnanhaltijan alaan — siitä on meillä kuningas Eerikin oma lupaus!"
Sitten hän astui syrjään ja teki sauvaansa ojentamalla sijaa, josta ritari pääsisi esteettömästi menemään.
"Viiden haavan kautta, pormestari", ärjyi ritari hypitellen hevostaan, "luulenpa, että kuningas Eerik piankin vetää mustan viivan teidän vapautenne yli!"
Mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi käyttää hyväkseen pormestarin tekemää tietä päästäkseen pois väkijoukon keskeltä, joka ei suinkaan näyttänyt ystävälliseltä. Hän ajaa karahutti senvuoksi harmaaveljesten luostarin ohi, niin että katu säkenöitsi hänen hevosensa paukkuvain kavioiden alla.
Väkijoukko hajautui vähitellen, mutta vanha pormestari seisoi miettien paikallaan ja katseli katuun. Kohottaessaan silmiään näki hän äskeisen uljaan nuorukaisen, jonka puku, ryhti ja jalo olento niin selvästi osoittivat hänen kuuluvan yhteiskunnan ylempiin, ottavan runnellun, köyhän eukon syliinsä ja lähtevän reippaasti astumaan. Häntä seurasi parrakas laivuri ja edellään kävi nuorukainen, joka oli tarttunut ritarin ratsun suitsiin silloinkuin vaimo oli ollut jo melkein sen kavioin alla. Pormestarikin liittyi surusaattoon ja saapui kohta köyhään asuntoon, missä herraspoika laski vaimon kurjalle vuoteelle.
Kun Niilo oli auttanut sairasta vaimoa, minkä osasi, sekä pannut siteen nuorukaisen käsivarteen, missä toimessa laivuri häntä innolla auttoi, kääntyi pormestari hänen puoleensa ja tarttui hänen käteensä.
"Kiitos, kiitos, nuori mies", lausui hän, "vanhaa sydäntäni on ilahuttanut, mitä olen nähnyt teidän tänä iltana tekevän. Se on muistuttanut mieleeni entisiä päiviä, sekä voiman että vallan puolesta suurempia Visbyn porvareille. Silloin ei kuningas Valdemar Atterdagkaan olisi tohtinut tehdä sitä, mitä Trued-ritari nyt teki… Mutta ne ajat ovat menneet, eivätkä enää palaa…!"
Huokaus päätti vanhuksen lauseen: Mutta Niilo Bonpoika puristi lämpimästi hänen kättään lausuen:
"Kaikella on ehkä kuitenkin loppunsa, ehkä teidänkin kaupunkinne onnettomuudella, vanha herra… Kun olemme täyttäneet, mitä Engelbrekt mantereella alotti, niin on ehkä teidänkin kaupungistanne ja Gotlannista jotakin sanomista, vaikka tämä maa, Jumalaparatkoon, näyttää nykyään olevan kuin Eerik-kuninkaan yksityistä omaisuutta."