Tultuaan tähän osastoon huomasi Niilo Bonpoika, juuri kuten äitinsä oli kertonutkin, sisemmän huoneen ympärillä nelikulmaisen käytävän. Hän kävi sisämuurin vierustaa, jota valaisi heikosti kuusi ulkomuurissa olevaa ampumareikää, ja tuli siten eräälle ovelle keskihuoneen luoteisseinällä. Tässä huoneessa oli puoleksi hämärä, vaikka Niilon siellä käydessä oli sydänpäivä. Totuttuaan sen hämäryyteen huomasi hän vastaisella, kaakkoisella, seinällä tikapuut, jotka johtivat erääseen kaarikäytävään muurissa. Hän riensi sinne ja tuli siten samanlaiseen käytävään kuin edellinenkin, mutta tässä oli kaksitoista suurta ampumareikää ulkomuurissa, joten se oli melkoista valoisampi.
Hän oli siis nyt sillä paikalla, mihin äidinisänsä, Sven-ritari, oli kätkenyt kalliin aarteensa. Hän oli ehkä hyvinkin lähellä sitä, vaikka hän turhaan haki muurista merkkiä, joka olisi osoittanut, että kivi oli otettu irti ja pantu taasen paikoilleen. Hän koetti tarkastella pienintäkin halkeamaa muurissa, mutta kaikki oli turhaa. Hän kulki useita kertoja käytävän läpi ja pysähtyi joka ampumareiälle koetellen muuria ja astui sitten alas sekä lähti hitain askelin kaupunkiin päin.
Hänellä oli innokkaana ja palvelevaisena oppaana nuorukainen, jonka hän oli ensi iltana pelastanut pahan ritarin käsistä. Hänen nimensä oli Brodde ja hän seurasi Niiloa kaikkialle, eikä näyttänyt osaavan kylliksi osoittaa kiitollisuuttaan. Vähitellen Niilokin mieltyi häneen suuresti.
Muutaman päivän perästä tuli kuningaskin vihdoin kaupunkiin ja meni linnaan asumaan. Niilo riensi heti sinne, mutta linnan portti oli ja pysyi kiinni. Muutamat kuninkaan miehistä, joilta hän kysyi, kuuntelivat tosin hänen sanojaan ja katosivat hetkiseksi, mutta pysyivät palattuaan jyrkästi vaiti. Tämä vimmastutti nuorukaista, ja hän oli päästämäisillään suustaan sanoja, joita hän jälestäpäin olisi katunut, mutta äitinsä muisto hillitsi häntä. Hän piti aluksi tätä Trugot-ritarin syynä, joka pelkäsi hänen valittavan kuninkaalle. Hän toivoi senvuoksi saavansa kohdata kuningasta linnan ulkopuolella, mutta pettyi siinäkin.
Lopulta lakkasi hän toivomasta saada asiaansa tällä kertaa toimitetuksi ja mietti jo heittää aarteen noutamisen suotuisampaan aikaan sekä palata herransa, marskin, luoksi jollakin Tukholmaan tai Söderköpingiin menevällä laivalla. Oli jo kulunut pari viikkoa siitä, kuin hän tuli Visbyhyn, eikä hän ollut vielä hituistakaan lähempänä tarkoitustaan.
Hän meni eräänä aamuna Silfverhättaniin päin, jonka portilta hän tavallisesti kävi katsomassa merelle. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän muisteli kotiaan, ajatteli mitä marski ja Tuomas-piispa nykyään puuhailivat, hän ikävöi nyt enemmän kuin ennen heitä. Silloin juoksi yhtäkkiä uskollinen Brodde häntä vastaan huutaen hengästyneenä:
"Tärkeä uutinen, junkkeri, Silfverhättan näkyy miellyttävän muitakin kuin teitä!"
Niilo kysyi kummastuen, mikä oli hätänä. Ensi ajatuksenaan oli, että jompikumpi kauppamiehistä, joita hän oli turhaan etsinyt Visbystä, oli taasen selittämättömistä syistä toiminut hänen hyväkseen ja näyttäynyt tornissa tai sen lähellä herättäen siten nuorukaisen huomiota. He olivat luultavasti joko palanneet maihin sillä veneellä, jolla Niilo oli viety Bartelin laivalle Kalmarissa, tai, jos he todellakin olivat mukana Visbynmatkalla, niin olivat he samalla laivalla palanneet, tahi olivat he nyt vasta saapuneet Visbyhyn, ja silloin voi hän toivoa pääsevänsä palaamaan heidän laivallaan takaisin mantereelle. Nuorukaisen sanoman ensi vaikutus vaihtui siis pian kummastuksesta mielihyväksi; hänen kasvonsa ilahtuivat siitä niin, että se teki sanantuojallekin hyvää.
"Minä seisoin eilen illalla", kertoi tämä, "teistä erottuani täällä satamassa katselemassa merelle länteen päin, jossa te olette sanonut sen suuren maan olevan, joka on teidän kotimaanne, ja ajattelin, että kun teistä tulee kerran jalo ritari, niin minä tulen sinne tarjoutumaan teidän palvelukseenne … oli niin hauska sitä ajatella … niin silloin näin laivan laskevan satamaan. Minä näin heti, että se oli kuninkaan laivoja, ja pari miestä huusi samassa, että se oli Herman von Vagenin laiva, jonka oli luultu hukkuneen siinä suuressa myrskyssä, jolloin te tulitte tänne… Se olikin Herman von Vagenin laiva, minä kuulin sen sittemmin … myrsky oli ajanut sen kauas Suomenlahteen, jossa se oli saanut niin pahan vian, että korjaaminen vei isot ajat…"
"Ja tätä uutista sinä pidät minulle hyvin tärkeänä?" kysyi Niilo epäluuloisesti; hän nimittäin aavisti hämärästi nuorukaisen saaneen jollakin tavoin vihiä siitä, mikä hänelle tärkeä henkilö laivalla oli tullut, ja että hän siis voisi todella saada häneltä mitä tärkeimpiä tietoja.